HS = Helkkarin Saamaton

Hesarin Marjut Lindberg sai jokin aika sitten STKL:n sosiaaliturvan tunnustuspalkinnon tekemästään journalistisesta työstä sosiaalisten epäkohtien esiintuomiseksi, eikä näköjään epäile menestystään valitsemallaan tiellä. Tämänkin sunnuntain kiintiötilitys lehden paraatipaikalla osoitti, että palkinto meni oikeaan osoitteeseen.

Mikäli hesarin toimituksessa asiaa ei ole hoksattu, kolumniin sisältyy yksi aika merkittävä ongelma. Jokainen, joka tuon laatuisia puuduttavia ”Heureka - järjestelmässämme on virhe!” – juttuja ylipäätään lukee, on lukenut kaikki Lindbergin ylöskirjaamat asiat ja ongelmat viimeisen kahden viikon aikana eri medioista vähintään 20 kertaa. Hesarilta odottaisi vähän enemmän.

Asiaahan kirjoitus sisällöltään oli, vaikka loppuun sisältyykin aloittelijamainen kömmähdys: Taloustaantumat kun eivät tyypillisesti kasvata tuloeroja, vaan pikemminkin juuri pudottavat niitä. Kun palkka- ja pääomatulot tippuvat, pienikin perusturva parantaa suhteellista asemaansa. Tämä on eräänlainen lamaparadoksi, joka ei toivottavasti saa ketään toivomaan aikoja huonompia.

Talousosassa saman sävellajin tilitystä jatkaa Anni Lassila, joka ilmeisesti pitää kovinkin ainutlaatuisena ajatustaan siitä, että hyvinvointivaltion olemukseen kuuluvat kaikkien käyttämät ja kustantamat palvelut. Ja että järjestelmän rahoitus ajautuu vaikeuksiin, jos vaurastuvat suomalaiset siirtyisivät joukolla yksityisten palvelujen käyttäjiksi. Ihan totta joo, mutta entäs sitten?

Jutusta tulee mieleen lukion äidinkielen koetehtävä: Kuvaile julkisten palveluiden merkitystä yhteiskunnassamme. Miten palvelut on rahoitettu? Problematisoi tulevaa kehitystä. Veikkaan, että Lassila oli kympin tyttö joka selvisi tehtävästä mainiosti (Joskin ajatus on päässyt tämänkin tasoisessa tehtävässä jo katkeamaan, vai miten kommentoitte kappaletta: ”Jos tämä joukko ei koe saavansa rahalle vastinetta, koko järjestelmän oikeutus ja vankka solidaarisuuteen perustuva arvopohja uhkaavat murtua.” Siis solidaarisuuteen perustuva arvopohja, kun ongelmana on se että ’en maksa ellen saa’?).

Nyt perusongelma on kuitenkin se, että hesarin taloustoimittajana lukijakuntana on muitakin kuin äidinkielen opettajia.

Saman talousosion Keynes-artikkeli ei muuten yltänyt tätikolumneja juurikaan korkeammalle tasolle: se oli itse asiassa aivan samantyyppinen yleinen ajankohtaisteksti, johon tuskin kukaan talouspolitiikkaa seuraava jaksoi aikaansa tuhlata, mutta joka talousmaallikolle ei toisaalta tarjonnut mitään wikipediasta poikkeavaa. Olisiko ollut mahdollista yrittää sovittaa tätä Keynesiä esimerkiksi käsillä olevaan suomalaiseen tilanteeseen? Haastatteluja VM:stä ja esimerkiksi Kataiselta, joka vaalien aikaan toisti toistamasta päästyään Thatcherilta lainaamaansa täkyä: ”Pannaan menot tulojen mukaan, ihan niin kuin suomalaisissa perheissäkin. Ei se ystävät sen monimutkaisempaa ole.” Mutta ei. Mahtavasta aiheesta täydellinen mahalasku.

Tarja Halonen on vaatinut jossain yhteydessä suomalaisen lehdistön menulta syvällisyyttä ja hitaan ruuan vaihtoehtoja pikaruuan sijasta. Halosen kielikuva on erinomainen. Lehtien olisi pakko pystyä tarjoamaan jotain ajateltua ja uutta, vähintääkin edes uutta tietoa. Tämän päivän lehtijutuista suuren osan olisi voinut kirjoittaa aivan itse ja suunnilleen samassa ajassa kuin toimittaja. Mistä tässä nyt maksaa?

Monet tilaavat hesarista vain viikonlopputilauksen, kun eivät arkena ehdi lehteä lukea. Itse voisin hyvin jättää juuri viikonloput pois: silloin kun olisi usein muutama hetki aikaa syventyä jonkin mielenkiintoisen esseen tai työllä tehdyn tutkivan artikkelin äärelle. Ja niitä kun ei Suomessa näemmä edelleenkään tarjota, niin miksipä kiusata itseään viikonlopusta toiseen.