Ei tiiviin yhdyskuntarakenteen ekotehokkuudessa ja taloudellisuudessa ole vielä kaikki ne kriteerit, joiden perusteella kaavoituksessa ja lainsäädännössä on pyrittävä kaupunkimaiseen, joukkoliikenteen varaan rakentuvaan yhdyskuntasuunnitteluun. Tällaisten tärkeiden rationaliteettien lisäksi on otettava huomioon perheiden toiveet ja halut asua kaupungissa, ja pyrkiä tarjoamaan näihin ratkaisuja.
Lapsiperheiden kannalta tärkeimpiä kaupungin tarjoamia palveluja ovat päiväkodit. Tänään viimeksi kuulin tuttavaperheen pojan synttäreillä lauttasaarelaisperheestä, jolle on täysi kysymysmerkki mihin päiväkotiin perheen kuopus pääsee, jos pääsee. Isoveljen päiväkotiin on monen perheen jono, ja vain arpaonni voisi ratkaista asian siten että veljekset pääsisivät samaan, oman kaupunginosan päiväkotiin.
Munkkiniemen päivähoitotilanne on kaupungin kuulu hesarinkin juttujen perusteella. Paikkoja tarjotaan tarvitseville milloin mistäkin päin Helsinkiä, ja omasta kaupunginosasta hoitopaikkaa tiedustelevat kohtaavat lähinnä surkuhupaisaa naureskelua. Täällä ei ole toivoa saada uusia pikkuisia päiväkotiin aikoihin edes arpaonnen varjolla.
Tilanteesta voi tehdä kaksi päätelmää. Ensimmäinen on se, että päivähoitopaikka on tavalla tai toisella järjestettävä kohtuullisen etäisyyden päästä kotikaupunginosaa. Ellei muu auta, kaupungin pitää järjestää muksuille kyydit edestakas kodin ja kauempana sijaitsevan päiväkodin välillä; vanhempien ei voi odottaa reissaavan julkisilla liikennevälineillä tuntikaupalla päivästä toiseen työpaikkojen ja ”hajasijoitettujen” tarhojen välillä. Hyvä – tai edes tyydyttävä – päivähoitopalvelu on edellytys toimiville työmarkkinoille: ellei lapsia saada hoitoon, veroeurotkin muuttuvat julkisen vallan kannalta negatiivisiksi kotihoidotuiksi ym. avustuksiksi.
Lisäksi investointeja uusiin hoitopaikkoihin on vauhditettava niin paljon kuin mahdollista, ja tuleviin kaupunginosakohtaisiin väestöennusteisiin on suhtauduttava huomattavasti suuremmalla tarkkaavaisuudella ja kriittisyydellä kuin nyt on tehty.
Toinen päätelmä on se, että kaupungissa asuminen näyttää kiinnostavan kasvavassa määrin nimenomaan lapsiperheitä. Monet kertovat tarinoita menneiden vuosikymmenten Helsingistä, kun kaikki takapihat ja asfalttikujat olivat täynnä kiljuvia tenavia. Sittemmin kaupunki on yleisilmeeltään hiljentynyt, ja olettamukseksi on päässyt muodostumaan se, ettei lapsia enää kaikkialle Helsinkiin synny tai muutakaan asumaan. Nyt tämä olettamus on osoitettu vanhanaikaiseksi – ihmiset pitävät kaupunkiympäristöä mielekkäänä myös lapsien kasvualustana. Ja näin asia todella onkin. Kaupungissa ei tarvitse valita ”luontosuhteen” ja ihmissuhteiden välillä, vaan tarjolla ovat molemmat. Tuskin on Nurmijärvelläkään yhtä idyllisiä seikkailumetsiä kuin Helsingin keskuspuistossa!
Helsinkiä onkin rakennettava tietoisesti yhä paremmin lapsiperheiden tarpeet huomioivaksi kaupungiksi. Esteettömyys liikkumisessa kuten julkisten kulkuvälineiden hyödyntämisessä on aivan peruslähtökohta, mutta siinäkään emme vielä ole onnistuneet kuin tyydyttävästi. Itsekin olen monet kerrat taistellut rattaiden kanssa nelosen ratikassa, sillä linjalla kun harvemmin törmää vieläkään matalalattiavaunuihin.
Kohtuuhintaista vuokra-asuntotuotantoa olisi nyt tuhannen taalan paikka lisätä tuntuvasti, kun rakennusala suhdannesyistä hiipuu ja urakoiden hinnatkin kohtuullistuvat. Valtion ja suurten kaupunkien olisi lisättävä tuntuvasti tukeaan uusien vuokra-asuntokohteiden aloituksiin järjestämällä rakennuttajille kohtuuhintaista rahoitusta. Helsinkiin ei muuta riittävästi esimerkiksi palvelualan työntekijöitä tulevaisuudessa, jos täällä ainoana käytännöllisenä asumisvaihtoehtona pysyy yli 100 000 euron omistusasunto.
Sosiaali- ja terveyspalveluita täytyy olla tarjolla helposti, ja niistä on informoitava kiireisiä töiden uuvuttamia vanhempia. Näissä, samoin kuin neuvolapalveluissa olisi syytä yhä paremmin huomioida myös isät ja isyyden merkitys lapselle. Omat kokemukseni – jotka sinänsä ovat positiivisia – viittaavat siihen, että äitiä pidetään edelleen lähtökohtaisesti ”ykköshuoltajana” ja sitä kautta lapsen ensisijaisena vanhempana. Asenteet isiä kohtaan ovat ainakin joissakin neuvoloissa edelleen vanhanaikaisia.
Kaupunki kuuluu kaikille, kuten slogan kuuluu. Helsingissä pitää voida sekä syntyä, kasvaa, tehdä työtä että ikääntyä. Kun asiat järjestetään hyvin, kaupunki kehittyy tasapainoisesti. Tällöin kaupunginosat eivät eriydy kohtuuttomasti sen paremmin ikärakenteen kuin sosiaalisen koostumuksensakaan perustein.
No comments:
Post a Comment