Seitsemän kertaa parempi Helsinki: OSA V - I want my money back

Kirjoitukseni otsikko viittaa rautarouva Margaret Thatcherin vaatimukseen, jossa hän halusi brittien EU:lle maksamia jäsenmaksuja takaisin. Oma vaatimukseni ei rinnastu kovinkaan suoraan Thatcherin vastaavaan (joka muuten johti Britannian saamaan jäsenmaksualennukseen EU:ssa), mutta osin samantyyppisistä asioista on tässäkin kirjoituksessa kysymys. Pyrin olemaan seuraavaksi tiivis.

Suomessa peruspalveluiden kuten terveydenhuollon ja koulutuksen järjestäminen on jo perustuslaissa säädetty kuntien tehtäväksi. Juuri näin sen pitää ollakin – on käytännössä lähes mahdotonta ajatella, että jokin muu taho kuten valtio tai maakunnat voisi järjestää kansalaisille peruspalveluja.

Kun puhutaan kuntataloudesta ja sen kehityksestä, ongelma on käytännössä se, millä tavalla kunnat nämä peruspalvelunsa saavat rahoitettua. Eli mistä ja miten rahat? Tällä hetkellä tilanne on se, että kunnat keräävät tarvitsemansa rahat omalla tuloverollaan, kahdella eri valtionosuudella, palvelumaksuilla ja yritystensä tekemillä tuloksilla. Näitä kaikkia tarvitaan myös jatkossa, mutta rahoituksen painopistettä pitää vaihtaa.

Tarvitsemme kuntiin rahoitusjärjestelmän, jossa peruspalveluiden rahoitus tapahtuu kuntien oman tuloveron varassa. Nykytilanne jossa, valtionosuuksilla katetaan noin 30 prosenttia kuntien menoista, ja jossa poliitikkojen on helppo vaatia aina lisää ja lisää rahaa valtionosuuksiin, ei edesauta kuntien taloudellista itsenäisyyttä ja vastuullista politiikantekoa. Hyvä lähtökohta olisi se, että mikä täällä tarvitaan, se täällä myös verotetaan. Ja jos menee väärin, kunnallisvaaleissa räpsähtää äänestäjien tuomio.

Ero kuntien nimellisessä (paljonko ne veroprosenttinsa avulla pyrkivät saamaan) ja efektiivisessä (paljonko ne oikeasti saavat) on viime vuosina kasvanut, vaikka se pitäisi lähes kaikkien mielestä saada laskemaan. Sekä hallitusohjelmassa että kuntauudistuksen nk. puitelaissa sanotaan, että valtion vastuita verovähennyksistä lisätään – tämän juuri pitäisi johtaa tuon määritellyn eron pienenemiseen. Hallitus ei itse asiassa noudata tässä suhteessa lakia eikä edes omaa ohjelmaansa.

Toisekseen valtionosuuksien euromäärän pienentäminen edellyttäisi tietysti sitä, että kunnissa tuloveroprosentteja reippaastikin nostettaisiin ja vastaavasti valtion tuloverotusta laskettaisiin – ensi vaiheessa kuittaamalla kaikki efektiivistä kunnallisveroa pienentävät vähennykset. Toteutus kannattaisi hoitaa osana laajempaa veroremonttia, mutta koska se ei ole kunnallisvaaliteema niin jääköön laajemmat verouudistukset tässä yhteydessä käsittelemättä.

Summa summarum, kuntien pitäisi saada suoraan itselleen se rahamäärä, minkä se asukkailtaan verottaa, ja näin ei nyt tapahdu.

Jonkinlainen tasausjärjestelmä aina kuntien välille tarvitaan, niin erilaisessa asemassa esimerkiksi pienet kunnat ovat isoihin verrattuna. Ehdotukseni koskee siis enemmänkin valtionosuusjärjestelmää kuin tasausjärjestelmää. Valtionosuuksiakin tarvitaan, mutta niiden merkitystä pitäisi viedä yhä enemmän harkinnanvaraisuuden suuntaan - kirjataan selkeät kriteerit, joilla tuetaan niitä kuntia joiden tilanne on erityissyistä hankala ja joissa tämän vuoksi kansalaisten peruspalveluiden saatavuus ilman tukea vaarantuisi. Vertailupohjaksi käy harkinnanvarainen toimeentulotuki kansalaisten kohdalla.

Se, millä tavalla rahaa verotetaan ei vielä yksin ratkaise kuntatalouden suurta dilemmaa: kuinka ikääntymisen myötä kasvavat ja kallistuvat palvelutarpeet saadaan kunnissa täytettyä ilman että veroja joudutaan kohtuuttomasti nostamaan. ”Kohtuuttomilla” veronkorotuksilla viittaan liian kireän työn verotuksen haitallisiin vaikutuksiin työnteon kannustavuudelle. Lyhyt vastaus dilemmaan on kunta- ja pvelurakenneuudistus KÄYTÄNNÖSSÄ. Kuntien täytyy yhdistyä kiihtyvällä vauhdilla, ja sekä olemassa olevien että uusien kuntien pitää kehittää palvelutuotannon tapojaan.

Kuntien kannalta uudistetussa mallissa olisi se ongelma, että tuloverotuotot heiluvat paljon työllisyystilanteen mukana. Toisaalta kun tämä tiedostettaisiin, siihen osattaisiin (toivon mukaan) yhä paremmin myös varautua. Kunnissa jouduttaisiin miettimään oikeasti miten tulot ja menot saadaan suurin piirtein täsmäämään sekä lyhyemmällä että pidemmällä aikavälillä. Kunnat voisivat rakentaa huonojen vuosien varalle esimerkiksi yhteisiä suhdannepuskureita. Politiikan merkitys kirkastuisi kansalaisille, millä olisi positiiviset vaikutukset äänestysprosentteihin ja tätä kautta demokratian toimivuuteen.

Epäilen, että erityisesti seuraavalla valtuustokaudella monessa kunnassa on edessä supistus- ja leikkauslistoja laajennusten sijaan. Budjetit on nimittäin tehty sillä oletuksella, että hyvät suurin piirtein jatkuvat, ja nyt on tulossa taloustaantuma. Joudutaan yhä tarkemmin keskittymään olennaisimpiin asioihin kuten peruspalveluiden rahoitukseen ja laatuun. Käykö taas niin, että tarvitaan jokin ulkoinen pakko (USA-peräinen kriisi), että omat asiat vaivaudutaan järjestämään tehokkaammin ja paremmin? Mahdollisesti.

Se, että olen kirjoittanut tehokkaasta palvelutuotannosta, ei tarkoita sitä, että esimerkiksi kuntien henkilöstömäärää pitäisi mielestäni pienentää. Sekä opetus- että terveyspuolelle tarvitaan lisää ihmisiä töihin; täyttämättömiä virkojakin on merkittävän paljon näillä kummallakin alalla. Mutta perusvastaus joka paikassa ei voi olla henkilömäärän lisääminen, vaan palvelurakennetta tulee myös keskittää, erikoistumista pitää lisätä, ja yksityisen sektorin fiksua hyödyntämistä pitää jatkaa.

I want my money back! Haluan, että minua verotetaan Helsingissä niin paljon kuin osuuteni Helsingin palveluiden rahoituksesta vaatii. Helsinki ei tämän jälkeen tarvitsisi valtiolta yhtään rahaa. Valtio verottakoon erikseen sosiaaliturvaa, puolustusvoimia ja muita tarpeitaan varten, mutta kuntien rahan kierrättämistä valtion kassan kautta pitää olennaisesti vähentää.

Kyseessä on laaja asiakokonaisuus, johon liittyisi paljon muitakin näkökohtia. Tarkennan ja syvennän mielelläni kuntataloustavoitteitani kysymysten ja palautteen perusteella. Tämän kirjoituksen ajatuksena oli tuoda esiin tärkeimpiä pidemmän aikavälin tavoitteita kuntatalouden tervehdyttämiselle.

Mutta sitten päivän ”human interest” – osuuteen.

Tänään vietettiin SAK:n perhepäivää Huimalassa, Espoossa. Kiva paikka, tilaa riittää. Kaksi epäkohtaa tuli vastaan.

Huimalassa selvästi on pyritty järjestämään asiat siten, että vanhemmatkin viihtyvät ja voivat hengähtää rauhassa lehtiä lukien ja virvokkeita nauttien. Hyvä, mutta tällöin olisi tärkeää huolehtia siitä, että sisäpuisto on aukotta turvallinen ja suljettu ympäristö. Huomasin itse, että juuri pienemmille tarkoitetussa osassa on ulkoportaille ja suoraan kehä kolmoselle (!) johtava ovi, jossa on täysin yksinkertainen ja helppo lukko. Testasin ovea. Sen saa auki kuka tahansa kolmevuotias. Toivottavasti ovi pannaan takalukkoon palautteen perusteella.

Toinen hankaluuksia aiheuttava ilmiö on sinänsä tuttu, eli jonot. Sähköautoille ja trampoliineille muodostui jonoja, eikä kummassakaan paikassa henkilökunta huolehtinut jonotuksen sujumisesta. Aikuiset ja isommat lapset osaavat tietysti itse jonottaa, ja ellei osaa niin kaverilta saa kyllä palautetta, mutta sisäleikkipaikoissa jonottajina on myös perheen pienempiä, jotka eivät vielä tiedä miten systeemit toimivat. Pikkulasten jonot – etenkin sellaiset, joissa päämääränä on vieläpä sähköautolla ajaminen – vaativat henkilökunnan avustusta.

Ei muuten ole ihme, että yhteiskuntamme on niinkin raha- ja talouspainotteinen kuin on, kun jo pienimmillekin kansalaisille pitää opettaa pankkiautomaattien käyttöä…