Älä koskaan luota haukeen

Brittipääministeri Gordon Brownilla ei tosiaan mene hyvin. Eeva Lennon kuvasi hänen tilannettaan hyvin päivän Demarissa. ”Lahjakas mies on omistanut koko elämänsä politiikalle ja hamunnut 15 vuotta pääministerin virkaa. Kun hän sen vihdoin on saanut, kaikki näyttää menevän pieleen”.

Brown nousi viime vuonna Tony Blairin itseoikeutetuksi seuraajaksi eli puoluejohtajaksi ja pääministeriksi. Monet Blairiin kyllästyneet puolueen kannattajat odottivat häneltä jonkinlaista uutta alkua New Labourille, olihan hän - SDP:ssä ehkä hieman Erkki Tuomiojan tapaan – toiminut vuosikaudet puheenjohtajan epäkiitollisena sparraustoverina, linjapuntarina ja sisäisen opposition alastomana keisarina. Etenkin Irakin sota ja sen epäsuosio Britanniassa painoi – oikeutetusti – enemmän Blairia kuin Brownia.

Mutta pieleen näyttää vain menevän. Brownin karisma ei pure britteihin, ja kaiken lisäksi nousukausi on vaihtunut maassa taantumaan juuri ikävästi vallanvaihdon ajankohtaa seuraten. Työväenpuolueen kannatus on romahtanut ilmiömäisesti ja paniikkinappula on pohjassa. Pitäisikö vaihtaa taas miestä, ja jos niin ilman vaaleja vai vaalien kanssa?

Brownin ”via dolorosa” vertautuu mielestäni aika helposti Suomeen ja Eero Heinäluoman lyhyeksi jääneeseen kauteen SDP:n puheenjohtajana. Molemmat nousivat pitkäaikaisten, uuteen menestyksen kukoistukseen puolueensa siivittäneiden poliittisten megatähtien seuraajiksi. Molemmat tekivät tämän suvereenilla tavalla, nojaten puolueissaan laajaan tukeen. Molemmilla on vankka talouspoliittinen osaaminen ja sinänsä positiivinen kokemus valtiovarainministeryydestä. Molempien tiedettiin olevan ay-liikkeelle edeltäjiään läheisempiä. Ja molempien keskeiseksi ongelmaksi on väitetty poliittisen lavasäteilyn puutetta.

Brownin karismasta minulla on hyvin vähän kokemusta, mutta en ole koskaan innostunut selittämään Heinäluoman kauden karikoita hänen karismallaan tai edes SAK-taustallaan. Minä uskon, että sekä Brown että Heinäluoma ovat olleet melko yksinkertaisesti huonon tuurin puheenjohtajia. Lipponen ja Blair pääsivät aloittamaan pääministerikautensa tuoreina vaalivoittajina. Siitä he ponnistivat menestyksellisten uudistusten teille, dynaamisina muutosjohtajina, jonkin uuden kasvokuvina. Blair voitti peräti kolmet vaalit, Lipponen kahdet (kolmannet vei viekkaudella ja vääryydellä Jäätteenmäki, grrrrrr selkäpiitäni..).

Pitkien valtakausien jälkeen kansalaiset haluavat jo kokeilla politiikassa jotain muuta, ilman välttämättä sen kummempia perusteluitakaan. Näennäinen tyytymättömyys puolueeseen on helppo kytkeä haluttaessa seuraajan nimeen. Taloustaantuma tai sen uhka maksavat myös aina poliittisesti, vaikkei Brownia juuri ole Britannian talousvaikeuksista syyttäminen.

Brownin ja Heinäluoman olisi kannattanut pidätellä vielä nälkäänsä, ja antaa jonkun välikauden johtajan ehtiä edelle. Sen luokan potentiaalisista suurmiehistä kummankin kohdalla on ollut kyse. Saapa nähdä vihjaako Brown piankin brittimedialle tuovansa pöytään hyvin kypsytettyjä päätöksiä, kinkkuina tai muussa muodossa. Jos hän sen tekee, seuraajakilpailukin tulee muistuttamaan Iso-Britanniassa tämän keväistä Suomen SDP:n avointen ovien pj-koitosta, tosin sillä erotuksella että New Labourissa kärkikandidaatit tuskin tulevat olemaan naisia.

Ps. Vilma sai viikonloppuna isin ja papan kanssa elämänsä ekan kalan – noin kolmekiloisen hauen. Ja kuvan ilme kertoo kaiken… Vilma oli sangen kylmähermoinen vielä siihen asti, kunnes kala alkaa ottaa veneessä jälkilöylyjä minkä seurauksena mm. koukku päätyy kiinni papan jalkaan. ”Papasta tulee verta!” ”Eii, kyllä se on varmaan siitä kalasta…”. Ja sitten taas halolla haukea päähän.

Mutta hetken päästä jo opeteltiin mato-ongintaa ja saatiin pienempiä kaloja ihmeteltäviksi.