Miksi yhdenkään palkansaajan ei pitäisi koskaan äänestää Vihreää liittoa

Jarkko Tontti sen meille kertoi tämän päivän Sunnuntai-hesarissa.

Oikeustieteen tohtori, kirjailija ja aktiivivihreä - myös eduskuntaryhmän kansliasta työkokemusta hankkinut – Tontti kytkee SDP:n ja SAK:n yhteen, sekä väittää SAK:n ajavan yksipuolisesti ”eliittiduunareiden” etuja metalli- ja paperimiesten pillien mukaisesti. Ei toistaiseksi uutta auringon alla, näissä väitteissä on aina varmasti jokin totuudenkin – joskaan tuskin vääryyden – siemen.

Jos artikkelin kirjoittaminen on pikataival, niin seuraavassa kurvissa Tontti kaartaa rajusti oikealta ulos niin että rytinä käy. Hän syyttää SAK:ta ja sen liittoja liian hyvien työehtojen taistelemisesta teollisuustyöntekijöille. Tontti leikkii ajatuksella siirtymisestä työmarkkinamalliin, jossa huonoimmat työehdot yleistettäisiin kaikille aloille. Tilanpuutteen vuoksi on jäänyt kirjaamatta auki ehdotus yleissitovien työehtosopimusten purkamisesta ja perustuloon siirtymisestä. Seuraavassa virkkeessä tosin nostetaan – muusta yhteydestä – esiin Soininvaara.

Ikään kuin joidenkin ammattiryhmien – mukamas – hyvä tilanne olisi pois joiltakin muilta. Apurahansaajien ongelmiin pitää puuttua, mutta tässä liikutaan aivan erilaisissa nuppiluvuissa kuin isojen teollisuusliittojen osalta. Eivätkä pätkätyöt kosketa teollisuusammatteja toistaiseksi kovin merkittävästi. Haasteena teollisuudessakin on lähinnä vuokratyön yleistyminen; ja siihen puututtiinkin nyt monin paikoin TES-kierroksella.

Mitä SAK:n ja sen teollisuusliittojen nyt pitäisi tehdä? Tämän saman kysymyksen muuten esitin kai kesällä vihreälle Jukka Relanderillekin. Ehdottaa jäsenilleen, että ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta pitäisi luopua, niinkö? Silloinhan kaikki liittyisivät Loimaan kassaan eikä ”ongelma” poistuisi mihinkään. Pitäisikö sitten ehdottaa jäsenille, että aletaan myydä teidän työtänne tästä lähin hieman halvemmalla kuin mitä työnantaja esittää? Ja minun oli pakko todellakin kirjoittaa edellinen lause, jotta todistaisin itselleni että en saa tässä asiassa Kontista kiinni pilkun vertaa. Miksi juuri teollisuustyöntekijöiden pitäisi vihreiden mielestä olla ikuisesti maan kurjinta ja köyhintä porukkaa? Ja jos tähän on olemassa jokin perverssi syy, niin eikö ymmärretä että samalla suunnanmuutoksella poistuisi kaikilta muiltakin mahdollisuudet työehtojen parantamiseen ja edes kohtuulliseen reaalipalkkakehitykseen? Tähänkö ihan aidosti pyritään? Miksi?

Eikö yhtä lailla Suomessa kuin kaikissa muissakin maissa työehtoja tulisi parantaa tehokkaammalla järjestäytymisellä ja palkansaajien eduvalvontatyöllä? Mihin vihreä ja Tontti pyrkivät, kun he haluavat putsata pöydän puhtaaksi ja aloittaa puhtaalla markkintaloudella? Hyvä on, kysymys on retorinen, mutta se pitäisi esittää tarpeeksi usein jotta vihreiden työmarkkinapolitiikan yhteys markkinaliberalisteihin ymmärrettäisiin edes hieman nykyistä paremmin.

Valmiudellaan hylätä järjestäytynyt sopimusyhteiskunta vihreä liitto on minun silmissäni huomattavasti kaikkia rehellisiä porvaripuolueita oikeistolaisempi puolue.

En ole voinut ikinä ymmärtää kuinka vihreät voivat nähdä tämän asian juuri niin kuin näkevät. Jossakin minun työmarkkinaymmärrykseni ja vihreän työmarkkinaymmärryksen välissä kulkee ilmeisesti leveä, tumma aava, joka ei Atlantin valtameren lailla kutistu, vaan pikemminkin laajenee. Epäilemättä tämä tosiasia on häpeäksi sekä minulle että Vihreiden kyvylle artikuloida logiikkaansa.

Vielä suurempi mysteeri minun näkökulmastani on se, kuinka vihreän liikkeen äärimmäisen epäsosiaaliset politiikkasuositukset saavat siinä määrin kannatusta esimerkiksi nuorilta koulutetuilta naisilta. Yhtälössä ei ole mitään järkeä. Asia on pakko jättää levälleen ja jatkaa ihmettelemistä.

Monissa muissa kohdissa sen sijaan saattoi huomata olevansa Tontin kanssa suurin piirtein samoilla linjoilla. Kirjailija tosin latasi joko pyynnöstä, omasta tahdostaan tai vahingossa usein liian kovilla panoksilla, mikä ei sinänsä anna fiksua vaikutelmaa. Mielipiteet eivät olleet rakennettuja eivätkä tasapainoisia, ja sikäli tekstistä tulee mieleen ajoittain blogikirjoitus. Esimerkiksi 141-tuen väitetään olevan tukea Etelä-Suomen maanviljelijöille, mikä ei pidä paikkaansa. Tällaisen epäonnistumisen jälkeen uskottavuus ja koherenssi väkisinkin kärsii.

Tontin kirjoitus oli silti hyvä, ja etenkin juuri senkaltainen jollaisia toivoisi lehdestä löytävänsä useammin. Älykäs, tiivis ja näkemyksellinen artikkeli, joka ottaa kantaa laajaan skaalaan asioita. Hauskaa luettavaa, ja keskustelua inspiroivaa. Tätä meillä Suomessa kaivataan. Smedsin ja Volasen Tuntematon - väittely on ollut myös mukava lisä kotimaisessa kulttuurikeskustelussa, mutta aina enemmän toivoisi juuri tällaista ”poikkitieteellistä”, ajankohtaista ja kantaaottavaa keskustelua. Esimerkiksi ammattifilosofit ovat Suomessa aivan liian näkymättömiä.