Lukiessani Ahokkaan kirjoituksen demarista 22.11, analysoin sitä samalla oman pääni sisällä ja sain lopputulokseksi tiivistyksen: ”hölynpölyä”. Kirjoitin tämän tiivistyksen blogiini omana mielipiteenäni, kuten olen tehnyt muiden asioiden kohdalla niin monta kertaa aiemminkin. Tässä blogissa esitetään paljon mielipiteitä, mutta vähän perusteluja. Työssäni ja harrastuksissani olen hyvin vähän tekemisissä varsinaisten mielipiteiden ja suositusten kanssa, paljon enemmän perusteluiden ja analyysin.
Jos kirjoittaisin tähän blogiin mielipiteisiini aina perustelut, blogi päivittyisi huomattavasti harvemmin. Tätäkin isompi syy tälle nykyiselle käytännölle on se, että jokainen blogin pitäjä pitää blogiaan lopulta itseään varten. Koobran sivalluksen tärkein funktio on se, että voin todeta ”julkisesti” olevani jonkun asian suhteen eri mieltä. Jos tuntee niin, että (perustelemattomien) mielipide-erojen ja jopa hölynpölyksi nimittämisen lukeminen on itselle vastenmielistä ja loukkaavaa, niin tätä blogia ei kannata lukea. Samalla totean sen, että en aidosti muista koskaan halunneeni loukata yhtään ketään ihmistä henkilönä jonkun ajatuksen tai mielipiteen – olipa se itseni mielestä kuinka hölmö tahansa – vuoksi. Tarkoitus ei ole siis täälläkään koskaan loukata ketään.
OSA II
Mutta sitten itse asiaan. Paremmin tällainen keskustelu sopisi minulle kesäkuukausina, mutta kun itse aloitin niin tässä näitä lähtökohtia sitten on.
KEYNESILÄISYYS
Minä ajattelen keynesiläisyyttä ennen kaikkea suhdanneoppina. Siis ajatuksena siitä, että julkinen valta tasoittaa isoja kuoppia lisäten julkista kysyntää, tehden veronalennuksia tai elvyttää muilla keinoin. Epätäydellisillä markkinoilla, hinta- ja palkkajäykkyyksien maailmassa keynesiläisyydelle ja julkisen vallan talouspolitiikkainterventioille on paljon tilaa, ja olen tietysti itsekin siinä mielessä keynesiläinen enkä mikään monetaristi tai ”uusliberalisti”.
EMU-KRITEERIT
Sen sijaan en ymmärrä sitä, miksi EMU-kriteerit pitäisi romuttaa. Ensinnäkin, on sekä talousteoreettisesti, empiirisesti että talonpoikaisjärjellä täysin välttämätöntä, että talouspolitiikassa pidetään tavoitteena vakaata ja matalaa inflaatiokehitystä. Se ei ole mikään dogmi, vaan asia joka markkinataloudessa vaaditaan markkinoiden tehokkaan toiminnan edistämiseksi. Yritysten ja ihmisten on voitava luottaa pidemmällä tähtäyksellä – tehdessään erilaisia investointeja ja sijoituksia – siihen, että hintoihin ei ”perusuralla” tule suuria heittelyjä. Ellei näin ole, niin investointilamahan seuraa juuri tästä.
Inflaatio sotkee talouden hintasuhteita ja estää yritysten investointipäätöksiä. Näistä tulee korkean inflaation oloissa epävarmempia, kun tuottojen diskonttauksen muuttujat varioivat aiempaa enemmän. Siksi on pyrittävä vakaaseen inflaatiokehitykseen. Tällä hetkellä euroalueen inflaatio on 2,6, ja tavoite keskipitkällä aikavälillä noin 2 tai vähän alle. EKP antaakin tällä hetkellä paljon – ehkä turhankin paljon – narua.
FED:in korkoelvytyspolitiikkaa on pidetty usein onnistuneena, mutta usein myös pelätään että korjaukset tulevat vain myöhässä. Näin voi käydä esim. nyt USA:ta odottavassa taantumassa. Saapa nähdä toimiiko korkoelvytys pitkällä aikavälillä kuinka hyvin. Greenspanin ”löysä” post 9/11 elvytti talouden, mutta samalla omaisuusarvojen kehitys ja niihin perustuva kuluttaminen pääsivät käsistä. Syntyi dotcom –kupla. Tällä hetkellä sihisee subprime-kupla, mutta se ei ole suoraan Greenspanin/FED:in vika.
Tässä FED:in ”keynesiläisyydessähän” on ollut kyse siitä, että markkinoille halutaan taata halvan investointirahan resurssi. Toisaalta tietysti USA työllistää paljon julkisesti sotaretkillään, mutta se ei liity suhdannetilanteisiin.
EMU-kriteerit rajoittavat myös jäsenvaltioiden julkista velkaantumista. Tämähän on erinomainen asia, eikö? Minusta etenkin vasemmiston pitäisi lähteä enemmän ja enemmän siitä, että julkinen talous pidetään hyvässä kunnossa ja pyritään pieneen velkamäärään. Näin korkomenot ovat myös pienet, ja rahaa jää enemmän palveluihin ja muihin julkisiin investointeihin. Laman aikana pitää tietysti elvyttää, ja se vaatii rahaa, mutta juuri siksi puskureita pitäisikin muodostaa riittävästi hyvän sään aikana. EMU-kriteerit eivät ole mikään este järkevän keynesiläisen talouspolitiikan toteuttamiseksi, jos menot ja tulot saadaan lähtökohtaisesti täsmäämään. Ja tähän viimeiseen tavoitteeseen taas liittyy se alijäämäkriteeri. Siitäkin voi EMU:ssa poiketa perustelluista syistä, ja näinhän on tapahtunutkin.
INVESTOINTILAMA
Suomen 1990-luvun alkupuolen investointilama oli paljolti 1980-luvun lopun krapulasta toipumista. Tuolloin yli-investointiin ulkomaisella kalliin koron velkarahalla kaikkeen mahdolliseen golf-kentistä konepajoihin. Suljetun talouden aikana rakentunut systeemi murtui, kun se humallutettiin nopeasti uusilla päihteillä eli ulkomaisella velalla.
Lamasta olisi voinut selvitä paremmin keynesiläisyydellä eli Ruotsin tapaan julkisella työllistämisellä – en ole koskaan kiistänyt tätä mahdollisuutta. En ota siihen kantaa, mutta käsitykseni mukaan Suomen valtio oli paljon pidemmällä ”kuilun partaalla” kuin Ruotsin: me emme saaneet yhtään enempää ulkomaista luottoa kuin mitä väkisin raavimme päivä päivästä kasaan. Millä eväillä siis olisimme työllistäneet, jos lainaa ei saanut? Kansainvälisetkin markkinat olivat taantumassa.
TYÖTTÖMYYS, TYÖN KYSYNTÄ JA NAIRU
Ahokkaan kirjoituksen keskeinen ongelma on se, että sen mukaan työn kysyntä on tällä hetkellä rakenteellisesti riittämätöntä. Avoimia työpaikkoja on kuitenkin tarjolla runsaasti, ja kyseessä onkin koulutus- ja kohtaanto-ongelma. Tämä on tärkeä havainto: työlle on kysyntää, se ei esim. ole ylihinnoiteltua tms. Tämä on meille hyvä viesti. Mutta työntekijöiden osaamiseen ja kapasiteetin kasvattamiseen pitää investoida, ja työttömiä pitää tukea löytämään heille sopivaa työtä.
Tarvitaan välityömarkkinoita, joilla vaikeista työttömyysongelmista kärsivien ongelmia voidaan ratkaista räätälöidysti koulutuksella ja väljimmillä työehdoilla – siis käytännössä helpommalla työllä ja helpommilla työpaikoilla. Tämä vaatii panokseksi julkista rahaa, se on totta. Jos Ahokas viittaa tähän, niin hänen retoriikkansa lyö vaan pahasti yli. Tähän ei nimittäin tarvita inflaatiota tai EMU-kriteerien romuttamista. Ei ole mitään syytä uskoa, että vakaa inflaatiokehitys haittaisi euroalueen talous-, tai työllisyyskehitystä, päinvastoin. Se edesauttaa yrityksiä halua kasvaa ja toimia EMU-alueella.
Inflaation ja työttömyyden suhteesta on keskusteltu pitkään ja hartaasti. Nk. Phillipsin käyrä vihjaisi 1950-luvulla, että inflaation ja vähenevän työttömyyden kesken on positiivinen korrelaatio. Myöhemmin se ei enää samalla lailla pätenyt. Itse asiassa Phillipsin käyrää pidetään pidemmällä aikavälillä pystysuorana, jolloin mitään korrelaatiota ei ole. En tiedä käyräkeskustelun ajankohtaista tilannetta, mutta epäilen että 95 ekonomistia sadasta ei pidä inflaatiota varteenotettavana aseena työttömyystaistelussa. Itse asiassa pitkän aikavälin pystysuorasta Phillipsin käyrästä on voitettu Nobeleita, viimeisin 2006. Todistustaakka sille, että inflaatiolla voitaisiin ostaa työttömyys alas, on Holapalla ja Ahokkaalla. Epäilemättä aiheesta on valmisteilla paljon uusia kirjoituksia.
Ennen muuta kyse on siitä, että vaikka se olisikin periaatteessa mahdollinen keino (mitä se ei siis tod.näk ole), niin sitä ei kannattaisi käyttää. On vaivuttu melkoiseen epätoivoon jos ajatellaan, ettei työttömyyttä voida nujertaa ilman kiihtyvää inflaatiota.
NAIRU:sta sen verran, että minusta se ei ole mikään hölmö uskon asia, vaan ihan looginen teoria, joka liittyy nimenomaan Phillipsin käyrän trade-offin pätemiseen vain lyhyellä aikavälillä. Taustalla oleva oletus talousagenttien rationaalisuudesta on ongelmallinen, mutta parempi olettaa rationaalisuus kuin ei-rationaalisuus. En väitä, että NAIRU on totuus, mutta kuten sanottu, en usko että täystyöllisyyden saavuttaminen estyy inflaatiotavoitteeseen sitoutumalla. Täystyöllisyyden ”ideologiassa” Ahokas on kirjoituksessaan oikeilla jäljillä, mutta tämän tavoitteen saavuttaminen edellyttää nimenomaan välityömarkkinoita: normaalit työmarkkinat eivät työllistä kaikkia koskaan, olipa inflaatio mikä tahansa.
Kysyntäpainotteista talouspolitiikkaa tarvitaan silloin, kun kysyntä ei markkinoilla ole riittävää talouden kapasiteettiin nähden. Viimeistään 2004 vuodesta lähtien kapasiteettia (sekä työvoimaa että fyysistä) on otettu käyttöön jatkuvasti enemmän, ja nyt vuonna 2007 voidaan pohtia jo talouden ylikuumentumista monilla sektoreilla. Minkälaista julkista kysyntäpiikkiä tähän nyt siis tarvitaan, ja millä lailla se toteuttaisi keynesiläisyyden periaatteita?
Yksityiset ja julkiset palvelut sekä teollisuus kysyvät kaikki työvoimaa Suomessa nyt ja 25 vuoden päästä. Samalla uutta työikäiseksi tulevaa porukkaa on entistä vähemmän. Keskeinen haaste tulee olemaan se, pystymmekö parantamaan tuottavuutta eri sektoreilla niin paljon, että ne työpaikat joita ei pystytä täyttämään (ei löydetä ketään), pystytään poistamaan taloudesta vahingoittamatta yritysten ja kansantalouden toimintaa. Selvää on se, että apuna tässä haasteessa tarvittaisiin ulkomaista työvoimaa, josta mm. eurooppalainen teollisuus tällä hetkellä kilpailee.
PIENEN AVOTALOUDEN ONGELMA
Sitten pari sanaa pienestä avotaloudesta kuten Suomi. Tämä ei nyt sitten päde suoraan esim. USA:han, Kiinaan, Brasiliaan jnejne., vaan pätee pieneen avotalouteen kuten Suomi.
Suomalainen vientiteollisuus kilpailee joka päivä maailmanmarkkinoilla, ja joutuu ottamaan kaikki näiden markkinoiden muuttujat itselleen annettuna. Yritykset kilpailevat sekä laadulla että hinnalla, ja inflaation kiihtyminen heikentää hintakilpailukykyä. Jos EMU-alueella löysätään inflaatiotavoitetta, kilpailukyky heikentyy suhteessa muihin päämarkkinoihin. Aasian inflaatiokehitys ei ole hyvä vertailukohta alueen cathing-up –prosessin vuoksi, mutta suhteessa USA:han ja Japaniin inflaatio-odotuksia pitää EMU:ssa pystyä ankkuroimaan.
Ei minulle ole sinänsä väliä tai arvokasta, että juuri metalliteollisuus tuottaa 60 % Suomen viennin arvosta vuodessa, mutta kun nyt jostain sitä rahaa tähän talouteen jaettavaksi saadaan, niin hyvä on. EU:n integraatio muuttaa kuvaa jonkin verran, mutta ei ratkaisevasti: Suomen on oltava kilpailukykyinen sekä EU:n sisällä että suhteessa ulkomaihin. Siksi verotuksen ja palvelutuotannon on oltava tehokasta. Hintakilpailukyky rajaa myös veropolitiikan mahdollisuuksia jonkin verran.
Tavoitteena ja strategiana pitää silti olla, että pärjäämme yhä enemmän laatukilpailussa kuin hintakilpailussa. Mutta suurella osalla yrityksiä näiden kahden kesken ei kuitenkaan käytännössä valita, vaan pitää pärjätä hyvin molemmilla kriteereillä. Keskittyminen täysin laatukilpailuun ei myöskään poista inflatorisen politiikan perusongelmia.
Liitin Ahokkaan kirjoitukseen mielteen ”suljettu talous”, koska kilpailussa avoimilla maailmanmarkkinoilla ei menesty yritys, joka toimii maassa, jossa ei pyritä ennustettavaan ja suhteellisen alhaiseen hintakehitykseen. Ja tästä on muuten sitä empiiristä evidenssiäkin varmasti riittämiin!
Holapan sivallus siitä, että ajatukseni rakentuvat 1700-luvulla eläneen Humen varaan on sillä lailla osuva, että taloustiedettä tieteenä voi ja pitää muistaa arvioida kriittisesti. Monet mallit – myös inflaatiojohtopäätösten osalta – rakentuvat raskaille oletuksille, joiden sovellettavuus reaalimaailmaan on vaikeaa. Onneksi sillä on tukena empiria, mikä nykyään onkin paljon suositumpi tapa tutkia taloutta kuin teoriat. Inflaatio työttömyysaseena voidaan unohtaa yhtä hyvin teorian kuin empiriankin perusteella.
En tiedä olenko uusliberalisti, sillä en tiedä mitä tuolla käsitteellä tarkasti ottaen tarkoitetaan. Jonkin sortin liberaali tietysti olen. Sen tiedän, että olen humaani sosialisti. Humaani siksi, että haluan yhteiskunnallisessa toiminnassani pyrkiä aina ihmisläheisyyteen, ja erilaisten ihmisten tarpeiden palvelemiseen. Sosialisti monestakin syystä, mutta etenkin siksi, että a) mielestäni yhteiskunnan on pystyttävä antamaan kunnollisen elämän edellytykset joka ikisille jäsenelleen aina ja kaikkialla, ehdoitta. b) Yhteiskunnan on tarjottava maksuttomat peruspalvelut kaikille jäsenilleen tasavertaisesti.
Mielsin Ahokkaan kirjoituksen äärivasemmistolaiseksi, koska a) siinä viitattiin julkiseen kysyntäpumppuun jopa huippusuhdanteen aikana ja b) siinä osoitettiin piittaamattomuutta vientiyritysten toimintaedellytyksistä ja kilpailukyvystä. Inflaatiopolitiikka sinänsä on mielestäni äärivasemmistolaisuutta, koska sen avulla romutetaan terveen kansantalouden rakennetta. Kehittyneet markkinatalousmaat eivät harrasta inflaatiopolitiikkaa.
Jos olisin torstaina tiennyt kirjoittavana tämän pätkän ”hölynpölypostauksen” täydennykseksi, niin en olisi kuvannut Ahokkaan kirjoitusta termein vanhakantainen, suljettuun talouteen sijoittuva, ummehtunut, äärivasemmistolainen. Siinä tapauksessa olisin jättänyt johtopäätösten teon lukijoille. Mutta tämä kerta jääkin poikkeukseksi. Jatkossa palaan taas tiivistysten tielle, kaikella ystävyydellä.
25 comments:
Kolme tarkennusta.
1. Sosialidemokraattien ei pidä säikähtää myöskään rakennepoliittisia uudistuksia. Päinvastoin, rakennetyöttömyyden nujertaminen vaatii rakennepolitiikkaa. Kun porvarit esittävät uudistuksia, emme voi perääntyä kuitaten: ei käy, nostetaan mielummin veroja ja työllistetään siten lisää ihmisiä. Demareiden on luotava jatkuvasti omaa rakennepoliittista linjaansa.
2. Oletus maailmantalouden annettuina otettavista parametreista pienelle avotaloudelle on tehty taloustieteellisessä mielessä. Poliittisesti noihin parametreihin pitää yrittää vaikuttaa. Tämä on keskeinen haaste ja tehtävä etenkin ay-liikkeelle.
3. Sosialismia ja humanismia ei liene syytä erottaa toisistaan. Olen sosialisti, ja siten myös humanisti.
Hieno kirjoitus.
Mielenkiintoista keskustelua, vaikka Koobra vähän antaakin ymmärtää joutuneensa siihen vastentahtoisesti.
Minua vähän häiritsee, että politiikkaa jossa on lyhyt aikaperspektiivi tunnutaan pitävän varsin yleisesti vasemmistolaisena ja pitkän tähtäimen rakennepolitiikkaa taas oikeistolaisena. Eihän se noin voi mennä. Akuutteihin ongelmiin täytyy toki voida reagoida, mutta tarvitaan myös pitkälle aikavälille katsovaa vakauttavaa politiikkaa jolla luodaan pelivaraa tulevia haasteita varten.
Sosialidemokratian linja globaalitaloudessa ei voi tietenkään olla pelkkä sopeutuminen, mutta ei politiikan mahdollisuuksia saa myöskään yliarvioida. Välillä tuntuu siltä että "toisenlainen maailma on mahdollinen" sloganien takaa ei löydy muuta sisältöä kuin halu olla keskustelematta pahojen markkinamiesten kanssa. Ei maailmaa pääse pakoon vain sanomalla että uusliberalismi sucks.
Onhan sitä eletty aikoja, jolloin taloutta ja työllisyyttä nostettiin antamalla inflaation kasvaa ja paisuttamalla budjettialijäämiä. Tilanne sitten korjattiin devalvoimalla eli riistämällä suomalaisilta palkansaajilta pois osa heidän työnsä tuloksista. Kyllä sitä talouden kuvaa pitäisi aika vahvasti retusoida, että sitä ikävä tulisi.
Se, että edustaa toisenlaista tieteellistä paradigmaa ei saisi koskaan johtaa siihen, että toisenlaisen paradigman edustajien näkemykset tuomitaan julkisesti "hölynpölyksi" ilman minkäänlaisia argumentteja. Siksi olen erittäin tyytyväinen, että kiireisenäkin AY-ekonomistina Ville ehti omat argumenttinsa blogissaan esittämään.
Näissä argumenteissa puolestaan ei ollut minulle mitään odottamatonta. Koska (ainakin) 95 sadasta ekonomistista edustaa Villen kaltaista teoreettista linjaa, ei kyseisiin perusteluihin ole voinut olla törmäämättä esimerkiksi suomalaisessa taloustieteen opetuksessa. Olen myös huomannut. että näiden perustelujen kriittinen arviointi arvostelusta puhumattakaan johtaa kovin helposti (monesti epä-älyllisiinkin) hyökkäyksiin vaihtoehtoisten ajatusten esittäjiä kohtaan. Tieteenfilosofisesti uusklassisen pardigman ylivertaisuus kaikkia vaihtoehtoisia teorioita kohtaan on tässä mielessä niin ikään mielenkiintoinen kysymys. Todistustaakka sitä vastaan on kieltämättä erittäin suuri, mihin tässä tapauksessa vaikuttanevat suuresti taloustieteen sisäiset valtarakenteet, jotka puolestaan noudattelevat pitkälti yhteiskunnallisia valtarakenteita.
Koska tässä kommenttiosiossa ei ole mahdollista esittää kattavasti sitä talousteoreettista viitekehystä, johon "ummehtuneet, vanhakantaiset suljetun talouden äärivasemmistolaiset" talouspoliittisiset näkemykseni perustuvat tyydyn puuttumaan niihin kohtiin, jotka keskustelussa ovat selvästikin jääneet epäselväksi tai tulleet kokonaan väärinymmärretyiksi.
- En ole missään vaiheessa väittänyt, että inflaatiolla voitaisiin ostaa täystyöllisyystilanne. Se, mitä puolestaan olen väittänyt on, että nykyisenkaltainen "inflaatiotavoitteen" talouspolitiikka rajoittaa mahdollisuuksia toteuttaa riittäviä kysynnänsäätelytoimia. Ilman kokonaiskysynnänsäätelyä puolestaan mikään reaalitalous ei tule saavuttamaan täystyöllisyyttä. Tämänhän Villekin keynesiläisenä ja General Theoryn opiskelleena voi tietysti vahvistaa. Saman teorian pohjalta voidaan johtaa myös perusteet sille, että kysynnänsäätelyä tarvitaan jatkuvasti, ei pelkästään laman aikaan. Suhdannepolitiikan tavoitteena tulee olla suhdanteista eroon pääsy sinällään, ei vain suhdanteiden pehmentäminen. Yleensä tällaiset pehmentävät toimet johtavat nimenomaan niihin epäonnistumisiin, joista suhdannepolitiikkaa on yleisesti syytetty.
- Täystyöllisyystilanne ei myöskään lähtökohtaisesti kiihdytä inflaatiota. Tämä tapahtuu pelkästään silloin, kun kokonaiskysyntä ylittää talouden täystyöllisyyttä edellyttävän tason. Tällöin työvoiman ja pääoman kysyntä voivat nousta niiden lyhyen aikavälin tarjonnan yläpuolelle. Suunnitelmallisella kysynnänsäätelyllä tämä ongelma voidaan kuitenkin välttää.
Toinen inflaatiota täystyöllisyyden aikana aiheuttava tekijä liittyy kulutushintoihin, jotka nousevat tuotteiden kysynnän ylittäessä niiden tarjonnan. Palkansaajien neuvotteluvoiman kasvaessa täystyöllisyyden myötä syntyy suuria tendenssejä vastata tähän hintojen nousuun, mikä puolestaan johtaa nimellispalkkojen kasvuun. Niin kauan kuin palkankorotukset vastaavat kokonaistuottavuuden kasvua ongelmaa ei tietenkään ole. Jos korotukset ylittävät tuottavuuden kasvun, hintojen jatkuvalle kasvulle on mahdollisuus. Tällöin julkisen vallan on puututtava tilanteeseen sekä tulopolitiikan että tulonjakopolitiikan kautta ja hillittävä sekä hinta- että palkkainflaatiota. Samalla varmistetaan yksityisten investointien riittävyys. Rahapolitiikan avulla investointien realisoitumista voidaan edistää entisestään.
Joten ei syytä huoleen. Tarkoitukseni ei ole ollut vaatia Euroopan talousaluetta siirtymään hyperinflaation aikakauteen. Julkisen vallan merkitystä talouden ohjaamisessa olen sitä vastoin vaatinut ja tulen vaatimaan jatkossakin. Jos nämä toimet eivät tuota inflaatiota ja syö siten suomalaisten yritysten kilpailukykyä, on Villekin kaiketi valmis näitä vaatimuksia tukemaan täystyöllisyyden saavuttamiseksi ja talouskasvun tukemiseksi. Nämä tavoitteet me sosialisteina tietenkin jaamme.
ps. Aika mielenkiintoista, että tämäkin keskustelu on pyörinyt pääasiassa inflaation ympärillä aivan kuin se olisi taloudellisessa toiminnassa ehdottomasti tärkein yksittäinen kysymys. Eikö kaiken taloudellisen toiminnan lähtökohtana ole kuitenkin riittävän materiaalisen hyvinvoinnin tuottaminen kaikille tämän maailman ihmisille ja sitä kautta saavutettu vapaus sekä mahdollisuus emansipaation? Matala inflaatio näyttää jostain syytä nousseen välinearvosta itseisarvon asemaan.
Villen kirjoitus sisälsi paljon erilaisia teemoja, joten kaikkiin väitteisiin vastaaminen ei ole tällä kommenttipalstalla mahdollista. Katson kuitenkin tärkeäksi tuoda vielä joitakin pointteja esiin.
Ensinnäkin on tietysti totta, että sinun blogisi lukeminen on vapaaehtoista. Blogisi on kuitenkin julkinen tila, vaikka kirjoittaisitkin sitä itsellesi. Näin ollen täällä esittämäsi väitteet, kehut ja solvaukset ovat julkisia tekoja riippumatta siitä, lukeeko näiden väitteiden, kehujen tai solvausten kohde blogiasi.
Muutenkin demokraattisen keskustelun pitäisi olla rationaalisuuten ja kunnioittavuuteen pyrkivää. Julkinen eettis-poliittinen keskustelu ei ole koskaan mahdollista, jos eriävät mielipiteet luokitellaan "hölynpölyksi".
Mutta sitten asiaan.
Villen kuvaus keynesiläisyydestä ei sovi yhteen ainakaan John Maynard Keynesin alkuperäisten kirjoitusten kanssa. Keynes piti suhdannevaihteluja kapitalismin keskeisenä ongelmana. Hänen pyrkimyksenään oli suhdannevaihtelujen lieventäminen tai poistaminen kokonaan.
Näin ollen kysyntästimulaatiota on käytettävä ennakoivastikin. Pahassa taantumassa ongelma on jo päässyt syntymään ja Keynesin opit laiminlyöty.
On myös vaikeaa pitää kovin keynesiläisinä näkemyksiä, joissa puolustetaan Milton Friedmanin ajatuksia luonnollisesta työttömyydestä tai suoranaisen monetaristista rahapolitiikkaa.
Villen väittämä, jonka mukaan "on sekä talousteoreettisesti, empiirisesti että talonpoikaisjärjellä täysin välttämätöntä, että talouspolitiikassa pidetään tavoitteena vakaata ja matalaa inflaatiokehitystä" on raskaasti liioiteltu ja paikkaansapitämätön.
Väittämällä voi olla jonkinlaista teoreettista pohjaa avoimien pääomataseiden ja kelluvien valuuttakurssien maailmassa. Ongelma on siinä, että jo tällainen tilanne on globaalikeynesiläisestä näkökulmasta mieletön.
Villen tarjoama kasvustrategia on tarjontapainotteinen ja FDI-keskeinen. Siinä ei oteta huomioon sitä, että täystyöllisyyteen pyrkivä kysyntäpolitiikka aiheuttaa jo rakenteellisesti inflaatiouhan, kuten Jussi aiemminkin mainitsi.
Itse asiassa monet inflaation aiheuttamista ongelmista voitaisiin torjua rahoitusmarkkinoiden uudelleenregulaatiolla. Esimerkiksi kansalliset valuutanvaihtoverot Chilessä sekä Malesiassa ovat osoittautuneet toimiviksi ja tuottoisiksi.
Ville torjuu rahapoliittisen elvytyksen myös ajoitusongelmiin vedoten. Rahapoliittinen reagointi on kuitenkin paljon helpompaa ja nopeampaa kuin finanssipoliittinen. Jos taas oletamme, että ajoittaminen ylipäänsä on mahdotonta, ei minkäänlaiselle suhdannepolitiikalle ole tilaa.
Olen Villen kanssa yhtä mieltä siitä, että "95 ekonomistia sadasta" torjuu inflaatiotavoitteiden höllentämisen. Myös minä uskon, että jatkossakin monetaristit voittavat "Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkintoja Alfred Nobelin muistoksi" (Nobelin palkintojahan taloustieteessä ei jaeta).
Mutta nämä eivät ole argumentteja. Ne ovat ennustuksia muiden ihmisten mielipiteistä tai Ruotsin keskuspankin palkintotoimikunnan toiminnasta.
Minä tai Jussi emme ole missään vaiheessa väittäneet, että talouden inflatorisointi itsessään parantaisi työllisyyttä tai talouskasvua. Olemme sen sijaan väittäneet, että inflaation priorisointi talouspolitiikassa estää näiden tavoitteiden saavuttamisen.
Ville väittää jatkuvasti, että empiria on hänen näkemystensä puolella. Tämä väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Hyvä esimerkki on maineikas ortodoksinen taloustieteilijä Robert J. Barro, joka on kehittänyt teoriaa itsenäisistä keskuspankeista ja optimaalisesta rahapolitiikasta.
Barro on luonut visuaalisesti ja matemaattisesti esteettisiä malleja näkemystensä tueksi. Juuri hänen näkemyksillään usein perustellaan keskuspankkien itsenäisyyttä ja monetaristista rahapolitiikkaa.
On kuitenkin huvittavaa, että tutkiessaan empiirisesti inflaation reaalitaloudellisia vaikutuksia Barrokaan ei pystynyt havaitsemaan käytännössä minkäänlaisia ongelmia edes yli 10 prosentin inflaatiotasoilla (ks. Barro 1996, "Inflation and Growth", Federal Reserve Bank of St. Louis Review, 78(3): 139-146).
Itse asiassa näyttöä inflaation negatiivisista vaikutuksista löytyy vasta tarkasteltaessa erittäin korkeita inflaatiotasoja. Tällöin puhutaan kuitenkin yli 20 prosentin lukemista. Hyperinflaatio on tietysti minunkin mielestäni torjuttava.
Villen mielestä todistustaakka tässä asiassa on minulla ja Jussilla. En tajunnut, että miksi näin on. Tässä on kuitenkin pari artikkelia, joissa tullaan samaan tulokseen kuin Barrokin:
Bruno, M. (1995) "Does Inflation Really Lower Growth?", Finance and Development, 32(3).
Temple, J. (2000) "Inflation and Growth: Stories Short and Tall", Journal of Economic Surveys, 14(4).
Samoja tuloksia on esillä myös teoksessa:
Romer, C. D. & Romer, D. H. (eds) (1997) Reducing Inflation: Motivation and Strategy. Chicago: University of Chicago Press.
Empiiristä näyttöä inflaation vaarattomuudesta löytyisi vielä läjäpäin. En ole kuitenkaan kohdannut uskottavia empiirisiä esityksiä alhaisen inflaatiotason suotuisista reaalitaloudellisista vaikutuksista.
Onnettomia teorioita asiasta on kyllä kehitetty. Mutta mitä Friedmanin ja kumppaneiden analyyseistä jää jäljelle, jos empiriakaan ei ole heidän puolellaan? Heidän teorioidensa ontologiset ja epistemologiset ongelmathan ovat jo hyvin tiedossa.
Ymmärrän kyllä sen gramscilaisen tavoitteen, että hegemonialle ja paradigmalle olisi keinolla millä hyvänsä rakennettava vastavoima, ja että EMUa, markkinataloutta, vapaakauppaa jne. voidaan ajatella tällaisena maailmanjärjestelmänä, joka tiedostavan luokan on haastettava. Tämän vuoksi kirjoitinkin sosialismini ihmislähtöiseksi vastapainona tällaiselle järjestelmälähtöisyydelle. Uskon, että se antiteesi on nimittäin kirjoitettava EMU:n, WTO:n, IMF:n ja Maailmanpankin sisällä kaikkien maiden proletariaattien näkökulmasta – vaikka ne osin ovat ennen pitkää aikaväliä ristiriidassa keskenään – sillä sekin on täysin mahdollista. Mutta tämä oli vain ajatus, ei suunnattu Ahokkaalle tai kenellekään muullekaan suoraan. Enkä tässä viitannut tietenkään mihinkään koulukuntakysymyksiin; niitä en pidä kovin relevantteinakaan.
Yleensä inflaatiosta tulee keskusteltua aika vähän nykyisin, koska yleensä käsitys sen haitallisuudesta alustaa keskustelun jo implisiittisesti. Se on osa paradigmaa - totta tosiaan! Ainakin SONK-aikojeni jälkeen :).
Mutta silloin kun aistin tai tulkitsen (saatan muuten aika helposti tulkita ihmisiä ”yli”, sen olen huomannut), että inflaatio, tai julkinen alijäämä, tai julkinen velka, heitetäänkin pöydälle jonkinlaisiksi instrumenteiksi, niin silloin keskustelun luonne muuttuu. Mainitsit Jussi alkuperäisessä kirjoituksessasi inflaation kuitenkin kohtalaisen monta kertaa terminä. Minä en nosta sitä mihinkään itseisarvon asemaan, vaan perustelen keskuspankkien inflaatiotavoitteita silloin kun niitä kritisoidaan mielestäni yliolkaisesti. Itse asiassa tuossa omassa kirjoituksessani jää vielä inflaatio-odotusten merkityksen miettiminen hyvin pinnalliselle tasolle.
Peten kommentti devalvaatioista oli muuten hyvä. Periaatteessahan voisi ajatella nytkin, että EMU-alueellakin löysättäisiin inflaatiotavoitetta ja annetaan asian hoitua reaalisen vaihtokurssin kautta – siis euron heikentymisenä. Tämähän siinä hyvin nopeasti olisi tuloksena, kun EMU-kriteerejä lähdetään rukkaamaan vähemmän pakottaviksi. Sinänsä en ole sitä mieltä, että nykyiset kriteerit ovat ainoat oikeat, varmasti niissä voi tarkistamisen tarvetta olla tai tulla. EKP:n inflaatiotavoite sen sijaan on kirjoitettu taitavasti: kaksi prosenttia tai sen alle keskipitkällä aikavälillä.
Jussi kirjoittaa: ” Julkisen vallan merkitystä talouden ohjaamisessa olen sitä vastoin vaatinut ja tulen vaatimaan jatkossakin. Jos nämä toimet eivät tuota inflaatiota ja syö siten suomalaisten yritysten kilpailukykyä, on Villekin kaiketi valmis näitä vaatimuksia tukemaan täystyöllisyyden saavuttamiseksi ja talouskasvun tukemiseksi. Nämä tavoitteet me sosialisteina tietenkin jaamme.”
”Julkisen vallan merkitys” jää vielä vähän ilmaan leijumaan. Minä kyllä suhtaudun julkisen vallan kykyyn kokonaiskysynnän ohjaamisessa melko skeptisesti. Viiveet ovat pitkiä, kun elvytys ja kiristäminen pitää saada osumaan juuri siihen kuopan tai huipun hetkeen. Jos menee pitkäksi, vaikutus on kahta kauheampi. Eli retusoisin perusideani niin, että taantumassa tai lamassa – jota toivottavasti ei enää tule – julkinen valta pyrkii käynnistämään järkeviä infrahankkeita, tukemaan työllisyyttä sekä suorasti että epäsuorasti, tekemään sopivia veroratkaisuja (esim. USA:ssa luulisi nyt vihdoinkin veronalennuksia tehtävän mielummin pieni- ja keskituloisten kuin suurituloisten hyväksi) sekä (KP:n toimesta) laskemaan korkoja. En allekirjoita tuota maalia jatkuvasta kokonaiskysynnän säätelystä. Se on paitsi vaikeaa ja riskialtista, niin myös tarpeetonta jos täystyöllisyyteen voidaan päästä nykyisillä perusperiaatteilla.
Petelle: "Toisenlainen maailma on mahdollinen" on musta aika kiva slogan. On jees kannattaa sellaista politiikkaa ja reformia, joka vaatii muutosta. Politiikasta - eli meistä ihmisistähän - se lähtee. Ei se musta ole politiikan yliarvioimista. Mikä taas on politiikkaa ja mikä ei?
Maailman parantamisessa ei ole mitään vikaa ja niistä markkinamiehistäkin osa haluaa olla mukana. Niitten kanssa on ihan järkevä jutella, vaikka näkökulma on toinen. Ois kiva nähdä enemmän jengiä duunaamassa tätä maailmaa paremmaksi. Uusliberalismi sucks!
Lauri laittoi mielenkiintoisia lähteitä. Barroa on kieltämättä paha sivuuttaa. Nuo vaikuttavat jostain syystä kaikki olevan 1990-luvun jälkipuolelta, hieman vanhoja. Se ei ole ongelma sinänsä, mutta mietin vain että todennäköisesti niistä on keskusteltu sen jälkeen melko paljon. Inflaatiota, keskuspankkien roolia ja rahapolitiikkaahan tutkitaan joka kuukausi valtavalla volyymilla. Tiettyjä epäilyksiä heti herää, mutta kiitos viitteistä ja pyrin tutustumaan niiden kertomaan jossain vaiheessa.
Ja jos et Lauri ole kohdannut empiirisiä esityksiä matalan inflaation ja suotuisan reaalitaloudellisen kehityksen yhteydestä, niin sopii kysyä, että oletko sitten kohdannut empiirisiä tutkimuksia puhtaan veden saamisen ja ihmisen terveydentilan kehityksen yhteydestä?
Satunnaislukijana minua ei sinänsä juurikaan kiinnosta demareiden oppiriidat, ihmettelen vaan Kopran kirjoituksen pohjalta että mitä EKP:n pitäisi nyt tehdä koroille?
Inflaatio on kiihtymässä, eli nostaa? Muuten sijoittajien usko pitkällä aikavälillä katoaa hintavakauteen, eli kilpailukyky heikkenee. Toisaalta, jos EKP nostaa korkoa euron arvo kohoaa entisestään suhteessa käytännössä kaikkiin kilpailijoihin, jolloin kilpailukyky heikkenee ainakin lyhytaikaisesti.
Pete on ymmärtänyt asian oikein, lyhyellä aikavälillä vasemmistolaisia ja pitkällä oikeistolaisia, eli kuten Brad Delong sen sanoi:
"I tell my undergraduates:
- At a time horizon of 0-3 years, be a Keynesian: the most important things are the fluctuations in unemployment, in real demand, and in capacity utilization.
- At a time horizon of 3-8 years, be a demand-side monetarist: you can assume (provisionally) that fluctuations in employment, real demand, and capacity utilization die out; the most important things are the fluctuations in the composition of real demand (investment vs. consumption vs. government vs. net exports) and in inflation- and deflation-causing nominal demand assuming (provisionally) stable growth of the economy's productive capacity.
- At a time horizon of 8 years or greater, be a sane supply-sider: the most important things are the processes of investment in physical, human, and organizational capital that raise the economy's productive capacity."
http://delong.typepad.com/sdj/2007/11/models-of-fisca.html
Kattavia _empiirisiä_ tutkimuksia inflaation reaalitaloudellisista vaikutuksista ei ole tehty kovin paljoa. Paljon on sen sijaan tutkittu esimerkiksi alhaisen inflaatiotason ja keskuspankkien itsenäisyyden välistä suhdetta.
Näissä tutkimuksissa on osoitettu, että keskuspankkien itsenäisyys johtaa alhaisempiin inflaatiotasoihin. Sen sijaan osoittamatta on jäänyt, että tämä taas hyödyttäisi reaalitaloutta mitenkään.
Perusväittämäni ovat seuraavat:
(1) Empiirinen tutkimus ei missään nimessä tue näkemystä, että alle kymmenen prosentin inflaatiotaso aiheuttaisi minkäänlaisia reaalitaloudellisia ongelmia.
(2) Empiirinen tutkimus viittaa myös vahvasti siihen, että inflaatiosta alkaa koitua reaalitaloudellisia ongelmia vasta yli 20 prosentin inflaatiotasoilla.
Jos vaikkapa sinä Ville olet Metalliliiton tutkijan toimessasi saanut toisenlaisia tuloksia, tutustuisin niihn mielelläni. On kuitenkin posketonta, että väität empirian tukevan näkemyksiäsi ilman minkäänlaisia perusteita.
Pitää katsoa nuo Barron artikkelit, mutta muilta osin on pakko kysyä uudelleen: oletko törmännyt moniinkin artikkeleihin, joissa tutkitaan empiirisesti puhtaan juomaveden saatavuuden ja ihmisen terveydentilan välistä yhteyttä?
Inflaatio ja inflaatio-odotukset ovat suoraan yhteydessä siihen, miten yritykset ja ihmiset säästävät ja investoivat. Inflaation oloissa etenkään pitkän ajan investointeja pelätään, kun niiden hintaa ja tuottoa ei pystytä arvioimaan. Toisaalta raha, joka paremmin tuottaisi rahoitusmarkkinoiden kautta kierrätettynä taloudessa, päätyy helposti turvasatamiin kuten kultaan.
Tuo 10 % raja on mielenkiintoinen, mikäli se empiirisesti esittää jonkinlaista rajapyykkiä – mitä en tosin usko. Miksi inflaatio olisi hyödyllinen esim. 5- 10 prosentin haitarilla? On totta, että alkuperäisissä väitteissäni mielessä kävi nimenomaan alhaisemman tulotason maiden esimerkit, jolloin vertailtavuus kärsii. Mutta ei kai niiden esimerkkien katsomista nyt aivan poskettomana kannata pitää? Inflaatio-odotukset ja niiden dynamiikka liittyvät kunkin talouden rakennetekijöihin.
Esim. Itä-Euroopassa inflaatiota on saatu merkittävästi alas, samalla kun talous on kasvanut, alueelle on investoitu ja työttömyys on laskenut. Länsimaissa taas tuotannon kasvu voi varmasti kulkea monissa tapauksissa käsi kädessä inflaation kiihtymisen kanssa. Mutta ei mikään logiikka puolla sitä, että inflaatio itsessään muuttuisi kehittyneissä maissa hyödylliseksi ilmiöksi. Se on sivuvaikutus, joka kiihtyessään alkaa pahimmillaan eksponentiaalisesti haitata talouden toimintaa.
Teemun kysymys on hyvä ja täysin ajankohtainen. Sen ratkaisemisen jätän tällä kertaa EKP:lle :)
Ville sanoo: "Mutta ei mikään logiikka puolla sitä, että inflaatio itsessään muuttuisi kehittyneissä maissa hyödylliseksi ilmiöksi."
Ei niin. Mitään tällaista ei ole edelleenkään kukaan väittänyt.
Siinä kirjoituksessa, josta tämä keskustelu lähti käyntiin mainitsin inflaation täsmälleen yhden kerran. Sitä vastoin puhuin "inflaatiotavoitteen" talouspolitiikasta. Jälkeen päin ajateltuna olisi ollut aiheellista puhua "tarjontalähtöisestä" talouspolitiikasta, sillä keskeisin kritiikkihän koski juuri kysynnänsäätelyn laiminlyöntiä.
Se, että sinä Ville, et myönnä kysynnänsäätelyn mahdollisuuksia tai edes näe kokonaiskysynnän riittämättömyyttä ongelmana on suurin ero talouspoliittisten näkemyksiemme välillä. Suurin ero ei siis ole suhtautumisemme inflaatioon, vaikka sitä yrität jatkuvasti tuoda argumentaatiossasi esille.
En ymmärrä myöskään väitettäsi siitä, miten jatkuvasti käynnissä oleva kysynnänsäätely olisi nykyisellä tilastotuotannolla ja laskentatekniikoilla mahdotonta. Kyllähän nämä samaiset laskentamallit näyttävät rahoitusmarkkinoitakin palvelevan uskomattomalla tarkkuudella.
Julkisen vallan roolin kasvattamisella ja merkityksen lisäämisellä talouden ohjaamisessa tarkoitin nimenomaisesti kokonaiskysyntää sääteleviä mekanismeja. Myös Laurin mainitsema rahoitusmarkkinoiden uudelleenregulaatio on esimerkki ohjauskeinoista, joita julkisen vallan on tulevaisuudessa lisättävä. Vain tällöin on mahdollista tavoitella täystyöllisyyttä siinä mielessä, kuin Keynes sen aikanaan määritteli.
Nyt Villen argumentaatio alkaa saada orwellilaisia piirteitä. Toistelemalla kysymystä "oletko törmännyt moniinkin artikkeleihin, joissa tutkitaan empiirisesti puhtaan juomaveden saatavuuden ja ihmisen terveydentilan välistä yhteyttä?" Ville ilmeisesti viittaa siihen, että inflaation aiheuttamat reaalitaloudelliset ongelmat ovat itsestään selviä eikä niitä tarvitse empiirisesti perustella. Orwellilaiseksi argumentaatio muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun edes empiiriset havainnot eivät pysty kumoamaan tätä itsestäänselvyyttä.
Mutta inflaatiosta en jaksa enempää kinata. En kannata talouden itseisarvoista inflatorisointia. Haluaisin vain torjua hysteerisen inflaatiopelon, jota uusklassinen talousparadigma aiheetta ruokkii.
Tämä inflaatiopelko johtaa talouspoliittisten valintojen kaventumiseen. Samalla demokratian ala kavenee ja talouspolitiikka teknokratisoidaan "asiantuntijoiden" leikkikentäksi.
Eikö Lauri tuossa edellä nimenomaan yritä sanoa, että (alle 10 %) inflaation vaikutukset reaalitalouteen ovat neutraaleja tai positiivisia, mutta eivät negatiivisia? Ehkä olet eri mieltä Laurin kanssa. Ihmettelen, että Lauri lähti tässä keskustelussa tuolle polulle. Tuo esiin nostamasi kokonaiskysynnän näkökulma onkin minusta paljon mielekkäämpi.
Oma työni Metallissa käsittää mm. suhdannetilanteen seurantaa. Se tarkoittaa mm. sitä, että on seurattava kuukausittain teollisuustuotannon kehitystä Suomessa. Tarkoitusta varten laaditaan kahta indikaattoria. Tilastokeskus laatii teollisuustuotannon volyymi-indeksiä, jonka tuloksia on tässä ihmetelty koko alkuvuosi. Niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin teollisuuden tuotos ei meinata millään saada selvää: indikaattori osoitti alkuvuonna ja kesällä huomattavasti hiljaisempaa kasvuvauhtia, kuin mitä barometri- ja tilauskirjadata olisivat edellyttäneet. Etlasta todettiin, että indikaattori ei ole enää tarpeeton, vaan se on haitallinen. Samalla se on kuitenkin ollut pitkään ainoa lyhyen aikavälin tilasto, joka meillä on teollisuustuotannon kehityksestä.
Vasta keväällä 2007 Suomen pankki alkoi laskea sille liikevaihtoon perustuvaa vertailuindikaattoria, jotta tilastokeskuksen luvuille saataisiin jotain vertailupohjaa. Edelleen me tilaston käyttäjät ihmettelemme mitä mahtaa teollisuustuotannossa todella tapahtua, ja odottelemme kansantalouden tilinpidon ennakkotietoja, jotka (ennakotkin!) tulevat vasta tilastovuotta seuraavana vuonna.
Oma työni Metallissa käsittää myös mm. palkkapolitiikan, ja siihen liittyen tuottavuuskehityksen seuraamista. Tuottavuudessa voidaan katsella erilaisia tunnuslukuja. Taloustieteellisesti perustelluinta olisi jakaa kiinteähintainen arvonlisä tehtyjen työtuntien määrällä. Näin tehden saamme olemassa olevalla aineistolla aikaan melkoisen riidan, ja tuottavuusluvut voidaan saman tien heittää neuvotteluissa paperikoriin. Samalla kun niiden merkitys palkkanormissa on periaatteessa kohtalaisen keskeinen, eikö? Voimme käyttää jotakin muuta tuottavuuslukua, mutta se on silloin aina ”toiseksi paras”, samalla kun se kuitenkin sisältää ainakin osan niistä samoista ongelmista, joiden vuoksi se first best tuottavuuskin jäi auki.
Ja pointti on siinä, että tämän tyyppisten vaikeuksien jälkeen minä en ainakaan haluaisi olla se ylipappi, joka sitä kokonaiskysyntää säätelee ja vastaa tekemisistään kansalaisille. Periaatteessa siinä kai voisi olla järkeäkin – jos talous toimisi yhtä yksinkertaisesti kuin taloustieteilijöiden papereilla tai tietokoneissa ja jos tilastotuotanto olisi jotenkuten riittävällä tasolla. Mutta niin ei taida asian laita olla.
"Eikö Lauri tuossa edellä nimenomaan yritä sanoa, että (alle 10 %) inflaation vaikutukset reaalitalouteen ovat neutraaleja tai positiivisia, mutta eivät negatiivisia? Ehkä olet eri mieltä Laurin kanssa. Ihmettelen, että Lauri lähti tässä keskustelussa tuolle polulle. Tuo esiin nostamasi kokonaiskysynnän näkökulma onkin minusta paljon mielekkäämpi."
Toin noita tilastoja esiin vain huomauttaakseni, että inflaation vaikutukset reaalitalouteen eivät ole niin suoraviivaisia kuin sinä Ville väität.
Mutta ei muuta kuin uudestaan! Eli kerrataan nyt vielä kerran:
En ole missään vaiheessa väittänyt, että inflaatiosta olisi hyötyä. Näin ollen kiistän väitteen, että X:stä (inflaatio) seuraisi Y (työllisyyden parantuminen) tai Z (talouskasvu). Kausaliteetti ja korrelaatio ovat eri asioita.
Olen sen sijaan väittänyt, että A:sta (inflaatiohaukkamainen talouspolitiikka) seuraavat B (työttömyyden lisääntyminen) sekä todennäköisesti C (talouskasvun hiipuminen). Tämä johtuu siitä, että A rajoittaa D:tä (kysynnän sääntely).
Jussi väitti (tai tulkitsin) alunperin, että EKP:n inflaatiotavoite on ongelma työttömyyden _vähentämisessä_. Tässä olin eri mieltä.
Keskustelu ei tällöin koskenut sitä tilannetta, jossa keskuspankki esim. puhkaisee korolla kuplan, minkä seurauksena työttömyys kasvaa ja tuotannon kasvu hiipuu - myönnän että näin voi toki käydä. Ja myönnän ilman muuta, että inflaatiopolitiikka voi olla, helpostikin, liian haukkamaista. Tätä en ole keskustelun luonteesta johtuen tuonut toistaiseksi esille.
Optimaalinen rahapolitiikka on mammuttimainen oma alalajinsa, enkä siihen ole ottanut kantaa. Minun väitteeni olivat a) inflaatio on haitallista b) on hyvä, että kp sitoutuu voimakkaasti suht. matalaan inflaatiotavoitteeseen. Tämä b) ei sulje pois sitä, että reaalitaloudellisen kehityksen tavoite on myös eksplisiittisesti mukana, tosin en näe tähän tarvetta koska inflaatio on vain rajoite-ehto tälle perustavoitteelle.
Onpa vääntöä. Filosofi toteaa, että viheltää... Oman sektorini puolesta totean, että hyvä että alun jälkeen termiä paradigma alettiin käyttää oikein. Yleensä johonkin asiaan nyt vain mahtuu yksi paradigma ;)
Ja tämä inflaatio. Ihan näin arjen näkökulmasta, se on syvältä. Hinnat nousevat, ja palkkojen nostaminen syventää kierrettä ja niin edelleen. Pitäisikö käsityksellä inflaatiosta ja sen hyödyllisyydestä olla jotain tekemistä yksittäisen ihmisen aseman kanssa? Tuli vaan mieleen.
Minusta koko keskustelu inflaation hallinnan ja työllisyystavoitteiden ristiriidasta ei oikein sovi nykyhetkeen. Työttömyys kun on yhä selkeämmin rakennetyöttömyyttä joka kohdistuu vaikeasti työllistettäviin henkilöihin. Kokonaiskysyntää lisäämällä se ei hoidu koska heidän työpanokselleen ei juuri ole kysyntää.
Tarvitaan välityömarkkinoita, muuta tuettua työtä sekä myös eläkeratkaisuja. Kyse on äärimmäisen haasteellisesta työstä, mutta inflaatiota kiihdyttävänä minun on sitä vaikea nähdä.
Oksalle: Mielestäni ei ole ollenkaan väärin puhua kahdesta paradigmasta taloustieteen osalta. Koska on tullut selväksi, ettei uusklassista paradigmaa voida syrjäyttää kuhnilaisella paradigmanvaihdoksella, on itseasiassa välttämätöntä puhua toisesta paradigmasta. Uusklassinen taloustiede nimittäin pystyy pitämään sisällään äärettömän määrän paradokseja ilman, että se uhkaisi millään tavalla sen asemaa vallitsevana "taloustieteen" suuntauksena. Eihän sen pitäisi olla tieteenfilosofisesti mahdollista.
Jo edellä olen esittänyt ne keinot, millä inflaatio pysyy kurissa täystyöllisyydenkin tilanteessa. Uskon myös, että yksittäiset ihmiset valitsevat ennemmin täystyöllisyyden ja mahdollisuuden pienelle inflaation nopeutumiselle kuin työttömyyden ja matalan inflaation. Voin tietenkin olla väärässäkin.
Petelle: Sinulla on selvästi analyysissasi käytössä mikrotason orientaatio, mikä on tietysti sosiaalipoliitikolle luontaista. Kyllähän pitkäaikaistyöttömyys onkin ainakin meillä Suomessa valtava ongelma edelleen.
Jos nyt kuitenkin katsotaan vaikka työttömyyslukuja ja kansallisen BKT:n kasvua, havaitaan, että kyllähän se työttömyys on laskenut aina nopeammin niinä vuosina, jolloin BKT:n kasvu on ollut nopeampaa. Jo tämä osoittaa sen, ettei kaikki työttömyys taloudessamme ole rakennetyöttömyyttä, vaan myös suhdannepohjainen työttömyys on edelleen ongelma. Ja siksi kysynnänsäätelyä tarvitaan.
Juu. Onhan toki paljon esim. työttömyysjaksoja jotka ajoittuvat vanhan työsuhteen päättymisen ja uuden löytämisen väliseen aikaan (niitä tulee tietysti aina olemaankin).
Sitten on tietysti kohtaanto-ongelmia tarjontapuolella liittyen esim. työttömien ja työpaikkojen alueelliseen epätasapainoon.
Ehkä tähän ketjuun ei muun hyvän lisäksi pitäisi aloittaa vielä tieteenfilosofista keskustelua, mutta...
Jos jossain tieteessä - tässä taloustieteessä - voisi vallita useita rinnakkaisia (ristiriitaisia) paradigmoja, johtaisi se tilanteeseen, jossa tieteellisen tiedon kasvu olisi kyseenalaistettava. Samoin olisi kyseenalaistettava asema tieteenä, jos se (tai sen paradigma) ei pysty kehittymään tieteellisen päättelyn ja väittelyn sääntöjen mukaan.
Mutta toisaalta, aina voi soveltaa samaa kuin estetiikassakin, eli ainoa pätevä metodi on anarkistinen. Se mitä me pidämme kauniina, on kaunista :)
"Samoin olisi kyseenalaistettava asema tieteenä, jos se (tai sen paradigma) ei pysty kehittymään tieteellisen päättelyn ja väittelyn sääntöjen mukaan."
Täsmälleen näin Petteri. En voisi olla tästä asiasta enempää samaa mieltä. Siksi uusklassisen taloustieteen asema tieteenä onkin kyseenalaistettava. Ei epäilystäkään.
Se, miksi näin ei ole tapahtunut, onkin tässä se oleellisin kysymys. Ehkä uusklassinen taloustiede tällaisenaan palvelee joidenkin yksilöiden tai yhteiskunnallisten ryhmien etua siinä määrin, että he eivät ole halunneet sen kyseenalaistamista saati syrjäyttämistä. Tähän juuri viittasin tieteen sisäisten valtarakenteiden ja yhteiskunnallisten valtarakenteiden välisellä (mahdollisella) yhteydellä.
Kyllä, tieteenfilosofista keskustelua tämä ketju on ehdottomasti kaivannut. Myös ontologiset ja epistemologiset kysymykset tulisi pyrkiä tässä ratkaisemaan.
Paradigmakysymykset ovat kyllä kiinnostavia, ja itsekin olen niitä joskus yrittänyt pohtia. Ennen kuin muut asiat veivät ajan...
Yritin kyseenalaistaa taloustieteen valtavirtateorioita kirjoitellessani kapitaaliin 2000-luvun alussa. Kts. esim.
http://www.helsinki.fi/jarj/ktto/Kapitaali/pdf/K20012.pdf (s. 20)
Muistaakseni kirjoitin aika kivan jutun aiheesta myös numeroon 4/2003,mutta se ei näytä olevan netissä.
Nämä kapitaali-linkit saattavat olla kyllä viimeinen niitti koobran arkkuun ;) Sen verran kaikenlaista tuli tuolloin kirjoiteltua. Mutta yritän kai todistaa, etten niellyt kaikkea monetarismia ihan yhtä kyytiä kurkusta alas.
Post a Comment