Seitsemän kertaa parempi Helsinki - OSA IV: Suunta kohti uusiutuvia

Tämän viikkoista teemaa on ehkä syytä alustaa lukijalle muutamalla taustatiedolla.

Energiapolitiikka on ollut tälle kunnallisvaaliehdokkaalle läheinen ja mieleinen teema jo pidemmän aikaa. Olen toiminut Miapetra Kumpula-Natrin puheenjohtaman SDP:n ilmasto- ja energiatyöryhmän sihteerinä noin puolitoista vuotta, minä aikana omatkin näkemykset ja tiedot järkevästä ja tavoiteltavasta energiapaletista ovat jalostuneet. Viime puoluekokouksen hyväksymä SDP:n ilmasto-ohjelma Neljä vuodenaikaa valmisteltiin erikseen nimetyssä ohjelmatyöryhmässä, jossa myös toimin sihteerinä. Myös leipätyössäni energia- ja ilmastoasiat ovat merkittävä osa arkista aherrusta ja työpäivien pakerrusta.

Erilaisiin energian tuotantovaihtoehtoihin liittyy usein monentyyppisiä intohimoja ja tunteita. Jo poliittisissa nuorisojärjestöissä esimerkiksi ydinvoima on monesti merkittävä linjakysymys, jonka perusteella osaa ihmisistä pyritään leimaamaan vaikkapa suurteollisuuden sokeiksi myötäilijöiksi ja toisia vastaavasti viherpiipertäjä-hattivateiksi. Näin on ollut jo pitkään, mutta omasta mielestäni energiapoliittinen keskustelu on kuitenkin alkanut tavallaan alusta, uusista lähtökohdista, vasta tänä vuonna, ja onneksi. Tähän syynä on ollut EU:n ilmasto- ja energiapaketti, joka edellyttää jäsenmailta kovia prosenttimääräisiä tavoitteita päästöjen vähentämisen, uusiutuvien energialähteiden osuuksien ja energiansäästön suhteen.

Mutta miten Helsingissä pitäisi energiantuotanto järjestää? Tällä hetkellähän se perustuu käytännöllisesti kokonaan hiilen ja maakaasun käyttöön, tarkempia tietoja esim. täällä.

Matti Vanhanen vertaili viime eduskuntavaalien alla Helsingin energiantuotantoa Tukholmaa vasten, ja kehoitti Stadia Stokista seuraten siirtymään käyttämään biopohjaisia raaka-aineita kuten haketta ja pellettiä.

Hyvä vaatimus, mutta helpommin sanottu kuin tehty, tässä tilanteessa. Biopohjaisten raaka-aineiden tarjonta ei riitä Uudenmaan alueella kattamaan kysyntää annetuilla hinnoilla. Kivihiilen hinta on tässä mielessä vielä kilpailukykyinen. Pidemmällä aikavälillä – mm. päästökaupan nostaessa energian hintaa – hintasuhteet tulevat muuttumaan ja tarjonta ehtii sopeutua.

Hosumaan ei pidä kuitenkaan ruveta, vaan miettiä maltilla järkeviä vaihtoehtoja ja suunnata strategia oikeaan kulmaan. Itse asiassa Helsingin Energian tietojen mukaan lämmityksessä käytettävää energiayksikköä kohden Tukholma tuottaa nimittäin jopa enemmän hiilidioksidia kuin Helsinki. Ja Nurmijärvi jopa kolminkertaisesti! Helsinki siis kyllä tuottaa fossiilisilla lähteillä, mutta erittäin tehokkaasti, kun sähköä ja (kauko)lämpöä saadaan samassa polttoprosessissa yhteistuotannolla.

Tietysti myös uusiutuvaa bioenergiaa pitää käyttää niin paljon kuin mahdollista, mutta se tulee käyttää logistisesti fiksusti. Järkevää ei ole kuljettaa sitä kauas, jos lähellä on voimalaitos, joka voi hyödyntää hakkeen "paikan päällä" tai lähempänä. Myös kuljetuskustannukset on huomioitava.

Myös tekniikoita hiilidioksidin talteenottamiseksi suuressa mittakaavassa kehitetään. Helsingin Energia tutkii talteenottoa Pohjolan Voiman kanssa monipolttoainevoimalaitoskonseptin yhteydessä. Teollisuuden Voiman osakkuuksien kautta selvitetään hiilidioksidin talteenottomahdollisuuksia Meri-Porin kivihiilivoimalaitoksella. Vattenfall rakentaa Saksassa uudenlaisia hiilivoimaloita, joissa hiilidioksidi varastoidaan maan alle. Voitaisiinko näitä hyödyntää jatkossa myös Suomessa ja Helsingissä?

Maakaasun osuutta pitää pyrkiä lisäämään kivihiilen kustannuksella. On kuitenkin selvää, että kivihiiltä käytetään Helsingissä pitkään tulevaisuudessa. Koska usiutuvia energiaraaka-ainelähteitä kuten pellettejä ei kannata kuljettaa tänne asti, jos ne voidaan yhtä hyvin käyttää lähempänä tuotantopaikkaansa saattaakin käydä niin, että Helsingissä kannattaa tuottaa energiaa kivihiilestä niin kauan kuin kivihiiltä ylipäätään on välttämätöntä käyttää: täällä siitä otetaan hyöty irti kaikkein puhtaimmin ja tehokkaimmin.

Helsinki on omalta osaltaan selkeästi EU:n ilmastotavoitteissa mukana ja on sitoutunut nostamaan uusiutuvien energialähteiden osuuden 20%:iin vuoteen 2020 mennessä. Fossiilisten polttoaineiden käyttö tulee siis pienentymään selvästi ja sillä linjalla on myös syytä jatkaa tulevaisuudessakin. Kaupunginvaltuutossa tähän asiaan on puuttunut esimerkillisesti demareiden Jouko Malinen, jonka aloitteen pohjalta tuo aiemmin linkittämäni positiopaperikin tehtiin.

Entä tuulivoima?

Olimme eilen lauantaina Vilman kanssa läheisessä merenrantapuistossa. Leikkikaverina oli samanikäinen Merituuli, jonka isällä oli mukana hieno leija. Mikä onkaan parempi leikki Merituulelle, kuinka leijan lennättäminen merenrantapuistossa!

Ja sehän sujui hyvin. Saatoimme ihailla 5-10 minuuttia, kun leija kohoili korkealle kymmenienkin metrien korkeuteen Pikku-Huopalahden navakassa tuulessa. Lajia oli selvästi harrastettu enemmänkin.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Hetken päästä tuulen vire loppui, ja leija syöksyi pusikkoon. Hetken aikaa sitä selviteltiin, mutta uutta yritystä ei päästy tekemään, kun olosuhteet olivat nopeasti muuttuneet. ”Mitäs nyt tehdään, kun ei tuule?!”, tytöt kyselivät. Vastausta ei kuitenkaan ehtinyt juuri tarjota, kun jo uutta tekemistä karusellin kanssa löytyi.

Energiapolitiikassa vaihtoehtoja ei löydy yhtä helposti kuin pikkutyttöjen leijan lennätyksessä. Jos ei tuule, ei saada tuulisähköä. Silloin sähköä tarvitaan jostakin muualta, sillä esimerkiksi teollisuus ei voi jäädä odottelemaan tuulisempia päiviä. Asiakkaat eivät odottelisi.

Tanskassa ongelmaa on yritetty ratkaista varastoimalla tuulisähköä auton akkuihin silloin kun tuulee. Voitaisiinko samaa kokeilla täälläkin? Epäilen, että olisi aika kallis ja teennäinen ratkaisu: kuinka sähkö ohjataan akuista takaisin verkkoon, ja entäs jos tuuleton jakso on pidempi kuin yhden päivän?

Tuulivoimabisnes on todella kovan kasvun alatoimiala, jolla tulee olemaan niin Suomessa kuin muualla merkittäviä työllisyysvaikutuksia. Sekä rakennetun tuulivoiman teho että sähkön määrä tulevat lisääntymään valtavasti lähivuosina. Silti, tuulivoimalla on rajoitteensa ja se pysyy siksi vain yhtenä palikkana energiantuotantomallissamme.

Paljon puhuttua merituulipuistoa ei ole välttämätöntä rakentaa juuri Helsingin edustalle – päätöksenteossa on huomioitava tuuliolosuhteet ja myös maisema-arvot.

Lopuksi

Aina pitää muistaa, että etenkin energiansäästön saralla on vielä valtavasti mahdollisuuksia, erityisesti lämmityksessä, joka muodostaa 43 prosenttia pääkaupunkiseudun ilmastopäästöistä. Esimerkiksi rakennusten energiatehokkuuden parantaminen maksaa itsensä nopeasti takaisin. Yhdyskuntarakennetta pitää tiivistää ja miettiä hyvin pitkällä aikajänteellä; tämäkin on energiapolitiikkaa mitä suurimmassa määrin.

Jokaisessa kunnassa ja kaupungissa pitäisi olla oma ilmastostrategia, jonka sisällä myös energiapolitiikan suuntaviivat piirretään. Energiapolitiikka on kuitenkin myös valtakunnallinen ja ylipäätään rajat ylittävä kysymys: ei ole loppujen lopuksi väliä, vähennetäänkö päästöjä esim. Helsingissä vai Vantaalla, kunhan päästöt vähenevät ja ilma puhdistuu kestävällä tavalla. Tämä näkökulma sattuu olemaan Helsingin kannalta tärkeä.

Ps. Energiatehokkaan ja päästövähennyksiin tähtäävän politiikkauran edellytys on toimiva joukkoliikenne. Tämän hallituksen joukkoliikennepolitiikalla menemme kovaa vauhtia taaksepäin, valitettavasti.