Toveri Blair jättää rakennuksen

Nyt alkaa sitten toden teolla lähtölaskenta Tony Blairille, hänen itsensä aloittamana. 13 vuotta Labourin johtajana ja 10 Iso-Britannian pääministerinä on toki riittävä aika vallan huipulla kenelle tahansa – pitää olla. Tässä tapauksessahan vallasta luopumisessa on monta kiinnostavaa lisämaustetta. Ensinnäkin Blair voitti kolmannet parlamenttivaalinsa vasta pari vuotta sitten – ja pari vuotta Irakin sodan alkamisen jälkeen - ja periaatteessa hänellä olisi vielä nk. kautta jäljellä.

Toisaalta vallanvaihtoa on osattu odottaa näille paikkeille jo pidemmän aikaa, sillä sen uskotaan perustuvan Blairin ja Gordon Brownin joskus vuosina 1992-1994 tekemään sopimukseen asiasta (en tiedä onko ajankohta tarkemmin tiedossa). Vallastaan varmoja kavereita siis…

Olisi kiinnostavaa tietää olisiko Blair lähtenyt, ellei Brown olisi kärkkynyt jo useamman vuoden ajan olan takana ja muistutellut tuosta sopimuksesta. Veikkaan että ei ehkä olisi.

Blairin saavutuksista ja epäonnistumisista on näkynyt toistaiseksi aika pinnallisia analyyseja, omien huomioideni perusteella brittimediaa myöten. Ymmärrettävää toisaalta, kun pariin sivuun on pitänyt mahduttaa vähintään 10 vuotta poliittista historiaa sopivalla draamalla höystettynä. Syvällisemmät kirjoittelut Blairin kauden onnistumisesta jäävät odottamaan itseään, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on käydä niitä läpi sitten kun alkaa pukata.

Talouspolitiikan osalta on muistettava, että asiat ovat olleet alusta loppuun hyvin tarkasti Brownin hallussa, vallanjakosopimuksen mukaisesti. Keskinäinen hanskaus ja kilpailuasetelma on sitten näkynyt esim. siinä, että Downing Street 11 on viestittänyt numero 10:iin budjetin yksityiskohdista pikemminkin tunteja kuin päiviä ennen punaisen salkun kiikuttamista parlamenttitalolle.

Joten jos ja kun Blairin kauden suurimpiin saavutuksiin kuuluu hyvä talouspolitiikka, se ei valu itse juhlakalun kunniaksi juuri lainkaan. Pääministeri on tietysti hoitanut poliittisen taistelun tilan saamiseksi uuden labourin linjojen läpiviemiseksi myös tältä osin, mutta Britannian hyvästä talouskehityksestä ja esimerkiksi päätöksestä jättää Englannin keskuspankki itsenäiseksi on kiittäminen talouskansleria.

Suurimpana miinuksena pidetään Blairin lähtöä Bushin sotakoalitioon. Supersuosittu pääministeri menetti valtaosan poliittista pääomaansa sotaretken epäonnistuneeseen jälkihoitoon. Itsellenikin aihe on vaikea, sillä kuuluin tässä maassa niihin kohtalaisen harvoihin ihmisiin, jotka pitivät hyökkäystä perusteltuna. Vielä jätän lopulliset johtopäätökset tekemättä, mutta ei hyvältä näytä. Omalta osaltani voin tietysti aina selittää, etten ymmärtänyt suunnitelmien olevan niin onnettomia, siis vedota vajavaisiin tietoihin, mutta turhaa sekin. Monethan (tai useimmat) väittivät jo tuolloin 2003 keväällä perusteita täysin puutteellisiksi. Britanniassa kuuluisin siihen ryhmään Labourin äänestäjiä, jotka nyt katsovat tulleensa kusetetuiksi. Silti en siis vielä allekirjoita lopullisesti väitettä, että Irakin sota oli virhe.

Blairin suurimmat saavutukset ovat itse asiassa yllättävän puoluepoliittisia. Hän lähti modernisoimaan vanhaa, jatkuvasti häviävää Labouria keskiluokkaistuneelle Britannialle edes aavistuksen houkuttelevammaksi poliittiseksi vaihtoehdoksi. Tässä valtavasti energiaa vieneessä missiossa hän onnistui lähes 100 %:sti, ja siinä on Blairin kauden ehkä isoin anti brittiläiselle ja eurooppalaiselle sosialidemokratialle. Blair näytti, miten sosialidemokraatit voivat saavuttaa äänivyöryjä markkinataloudelle rakentuvissa yhteiskunnissa. Jotkut sanovat sitä periaatteiden myymiseksi, mutta minusta se on ympäröivässä todellisuudessa tapahtuvaa ihmisten tarpeisiin vastaamista tavalla, jossa huono-osaisimpiakaan ei jätetä kelkasta. Se on sosialidemokratiaa, ja pohjautuu sosialistisille arvoille ja ihanteille.

Uudessa Labourissa ei ”sosialismista” – sisäpoliittisen historian painolastin takia - enää taideta juuri puhua, mutta kuten Paavo Lipponen on sanonut, sivistyneelle eurooppalaiselle sosialisti on yhtä kuin hyvä ihminen. Eikä kunnon sosialisti lähde vasemmalta yhtään sen kauemmaksi kuin on pakko tai pragmaattisen järkevästi perusteltua.