Markus Jäntti esitti hesarin sunnuntaidebatissa valtiovarainministeriön pilkkomista kahtia. Tässä on jälleen hyvä esimerkki siitä, että aika hyvin meillä Suomessa taitaa mennä. Vain yhdellä byrokraattisella tempulla asiat voidaan ilmeisesti saada enää paremmalle tolalle.
Leikki leikkinä, VM:n asema on tietysti vahva. Ihmettelen vain onko niitä ollut moniakin sellaisia hankkeita, joilla on eduskunnan enemmistön tuki ja joista yksi ministeriö sitten ilmoittaa että ei tämä näin sovi. Maalaisliittohan on toisaalta viime aikoina moittinut demareita juuri siitä, että Heinäluoma on politisoinut ministeriötään liiaksi.
On vähän vaikea saada kiinni siitä, missä on se pihvi eli mitä haluttaisiin tehdä toisin. Suomisen Esakin kirjoittaa vaihtoehdottomuuden paradigmasta taloudenpidossa, mitä VM hänen(kin) mielestään ylläpitää. Kysehän on siitä, että VM:llä on yksi näkemys taloudenpidosta jolla tosiasiassa on myös vahva poliittinen tuki. Totta kai on olemassa muitakin näkemyksiä, ja niistä onkin kiinnostavaa keskustella asiallisesti, konkreettisten ehdotusten kautta.
Useimmiten tässä vaihtoehdottomuuden paradigman (tässä yhteydessä kuuluu kai vielä mainita termit uusklassinen taloustiede, monetarismi ja kameralismi) arvostelussa on kyse suoraksi vedettynä siitä, että julkisia menoja haluttaisiin lisätä velanotolla ja rahoilla palkata porukkaa julkiselle sektorille, etenkin hoitoalalle (keynesiläisyys, jee jee!). Mutta kun VM ei vanhakantaisuudessaan ymmärrä tästä "suhdannepolitiikasta" mitään. VM toteuttaa yksisilmäistä tarjontalähtöistä rakennepolitiikkaa poliittisen ohjauksen ulottumattomissa. Yeah right.
On totta, että valtio voi toteuttaa hankkeitaan myös velaksi. Totta on sekin, ettei veroja tarvitse pakosti aina vain laskea, voi niitä tarvittaessa nostaakin. Oma näkemykseni on silti se, että a) olemme suhdanteen huipulla b) työttömyys laskee ja työllisyys nousee jo nyt ja c) pysyvien menoperusteiden ohjelmallinen lisääminen nykyisenkaltaisessa ikärakenteen muutostilanteessa on täysin vastuutonta. Lisäksi pitää todeta se, että ellei ansiotuloverotusta joka vuosi erikseen kevennetä, niin silloin verotus kiristyy. Se ei pysy samalla tasolla, sillä palkkasumma kasvaa. Tästä jaksaa muistuttaa aina uudelleen vanha VM-kamreeri, nykyinen ohjelmajohtaja Markus Sovala.
Minun puolestani VM voidaan jakaa vaikka neljään osaan. Pääasia on se, että talossa tehdään tästä eteenpäin yhtä laadukasta talouspoliittista valmistelutyötä kuin on tehty tähänkin asti.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Terve, Ville. Näinkin, mutta pääasiassa omassa jutussani tarkoituksena oli kritisoida VM:n ylikorostunutta asemaa hallinnossa ja politiikassakin, kun samaan paikkaan on keskitetty sekä budjettivalmistelu, pitkän aikavälin talouspoliittinen suunnittelu että yleisvastuu hallinnosta. Tällainen järjestely johtaa väistämättä vallan keskittymiseen ja kun hallitukset vaihtuvat ja virkamiehet pysyvät, on seurauksena tilanne, jossa meillä joidenkin mielestä istuu vallassa Sailas III. Kehysmenettely, olkoonkin, että se on käytännöllinen, rajoittaa poliittisia vaihtoehtoja ja on siksi jossain määrin ongelmallinen demokratianäkökulmasta.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että Suomessa harjoitettu talouspolitiikka on monella tapaa ollut pitkäjänteistä ja vastuullista. Kiinnostavaa onkin oikeastaan keskustella siitä, kuinka paljon annamme demokraattisen järjestelmän "häiritä" asioiden hoitamista. Jos kansalaiset haluavat huonoa taloudenpitoa, tulisiko heillä olla oikeus siihen? Olen tasan tarkkaan tietoinen, että mm. VM:n vahva rooli on pelastanut Suomen talouden monella tapaa. Kuten Mustakallion Petekin omassa blogissani käydyssä keskustelussa totesi: "olisimme todellisissa vaikeuksissa, jos kepun oppositiolupaukset olisivat toteutuneet"
Vallan keskittyminen on aina ongelma, vaikka se tuottaisikin hyviä tuloksia, ja ihmisiin ja heidän edustajiinsa olisi ehkä syytä luottaa hieman enemmän kuin nykyään asiantuntijavallan nimeen vannovilla on tapana. Mitä tulee "vaihtoehdottomaan talouspolitiikkaan", niin kyseessä on akateeminen keskustelu. Taloustieteen haaroja on useita, vallitseva on niistä yksi eikä varmasti viimeinen ja lopullinen totuus. Koska kyseessä ei ole luonnontiede, tulee sen olla altis arvopohdinnoille.
Päätöksenteon keskittymiseen asiantuntijatahoille ja epädemokraattisuuteen liittyvää kritiikkiä on esitetty myös esim. työeläkejärjestelmäämme kohtaan. Siinäkin tullaan saman kysymyksen äärelle: voidaanko hyvillä tuloksilla perustella tekotapaa, joka ei jätä poliitikoille juuri muuta roolia kuin siunata tehdyt päätökset? Nykyinen tilannehan onkin saanut kansanedustuslaitoksen kuhiseen eläkepopulisteja jotka eivät käytännössä päätöksiin juuri vaikuta mutta keräävät palstatilaa ränkyttämällä indekseistä.
Eläkepolitiikassa olisikin kyllä kauhistuttavaa, jos linjaa muuteltaisiin aina kunkin hallituskoalitio muuttuu tai jos sen sisällä olisi jollakin ryhmällä tarvetta korottaa profiiliaan. Siihen meillä ei olisi varaa.
Myös harjoitettavalta yleiseltä talouspolitiikalta vaaditaan pidempää kuin tarkastelunäkökulmaa, kuin seuraaviin vaaleihin ulottuva. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että politiikan pitäisi olla out ja vailla vaihtoehtoja. Nimittäin puolueidenkin pitäisi taas alkaa harjoittaa pitkäjänteisempää työtä, ennenkaikkea ohjelmatyötä.
Veronalennuksista vielä: jos kokonaisveroasteeseen lasketaan sosiaalivakuutusmaksut, jo niiden korotukset (ennenkaikkea eläkemaksujen) edellyttävät tuloverotuksen alentamista jotta veroaste ei nousisi. Se, että niitä veroja on jatkossa vähemmän väkeä maksamassa ja vastaavasti enemmän väkeä niitä kuluttamassa, tekee yhtälöstä todella haastavan.
Siinä tilanteessa, niin sosiaalipoliitikko kuin olenkin (ja mielestäni senkin takia) minulta riittää paljon ymmärtämystä VM:n ja Raimo Sailaksen huolille.
Kiitos hyvistä kommenteista. Oikeastaan ei ole vastaansanomista, esa selvensi vm-kritiikin lähtökohtia hyvin ja pete puolestaan problematisoi asioita lisää eläkepolitiikan suuntaan.
Se pitää sanoa, että ei taloustiede - akateeminen - ole nykyäänkään mitenkään yksisilmäistä. Eihän se sellaisena tiedettä olisikaan. Myöskään kansantalouden kursseilla ei missään nimessä vannota tiettyjen oppisuuntien nimiin. Opiskelun polttopisteessä ovat matemaattisesti rakennetut teoreettiset mallit, joiden avulla talouden toimintaa analysoidaan. Rankkoja oletuksia tehdään hurjia määriä, mutta oman kokemukseni mukaan mallien rajoitukset silti sisäistetään aika hyvin.
Opiskelun keskeinen sisältö onkin oletusten ja mallien rajoitusten pohtiminen. Taloustiede on tällä hetkellä kirjava kukkaketo, jossa ehkä jokin sinivuokko on hallitseva väri mutta ei suinkaan ainoa.
Eri asia on sitten se, mitä teorioita talouspolitiikan soveltajat - virkamiehet, pankkiekonomistit, toimittajatkin - hyödyntävät. Heidän aikansa tuskin riittää erilaisten vaihtoehtoisten kansantaloustieteellisten suuntausten vertailuun, ja tässä varmaan piilee ongelmia.
Post a Comment